torstai 30. kesäkuuta 2016

HHhH : Heydrichin salamurhan jäljillä

Ranskalaisen Laurent Binet’n esikoisromaanin poimin lukulistalleni Terhi Rannelan Frau-romaanin  innoittamana. Kirjaan viitataan sekä itse romaanissa että sen synnystä kertovassa työpäiväkirjassa. HHhH – Himmlers Hirn heisβt Heydrich – on fragmenteista koostuva kirja, jonka aiheena on salajuoni natsijohtaja Reinhard Heydrichin  ”Prahan teurastajan” murhaamiseksi ja tuon murhan toteutus vuonna 1942. Suurin osa kirjasta kertoo salamurhaan johtaneesta kehityksestä. Itse salamurhasta ja sen selvittelystä kertova osa on sivumääräisesti varsin pieni, vaikka itse murha onkin kirjan huippukohta, joka pysäyttää ja hiljentää.  Kirja kertoo sekä Heydrichin että hänen murhaajiensa tarinat,  siinä kuvataan myös se suurvaltapoliittinen kehitys, joka johti 1918 syntyneen Tšekko-Slovakian valtion tuhoon. Eurooppalaisista poliitikoista piirretään kaunistelemattomat kuvat. Holokaustin todellisuus tuodaan kauheimmillaan lukijan silmien eteen. Näiden vääjäämättömästi etenevien tapahtumakulkujen väliin upotetaan lukuisia asiaan liittyviä ja liittymättömiä eri aikatasoissa liikkuvia anekdootteja, jotka antavat kirjaan kiehtovan lisänsä ja koukuttavat. Yksi uskomattomimmista oli kuvaus Kiovan Dynamon ja Luftwaffen jalkapallojoukkueen välisestä ottelusta vuoden 1942 Kiovassa. Kirjassa viitataan lukemattomiin kirjoihin ja historiallisiin henkilöihin. Tunnistin oman sivistymättömyyteni, etenkin ranskalaisen kirjallisuuden, kuten myös Ranskan historian tuntemukseni osoittautui perin aukolliseksi.

Synkkä kansi, synkkä kirja
Kuitenkin enemmän kuin itse tarinaa, Binet kirjoittaa kirjaa kirjan kirjoittamisesta. Hän kommentoi omaa kirjoittamistaan ja julistaa omaa näkemystään historiallisesta romaanista. Hän ei hyväksy keksittyjä vuoropuheluja, joilla tarinaa koristetaan. Hän hyväksyy romaaniin vain sellaiset vuorosanat, jotka perustuvat olemassa oleviin lähteisiin.  Kirjailija voi kyllä upottaa tarinaansa monenlaista spekulaatiota ja mielikuvituksen tuotetta, mutta noiden arveluiden epäluotettavuus täytyy kertoa lukijalle. Kirjoittaessaan kirjailija käy koko ajan keskustelua itsensä kanssa ja arvioi tuloksen luotettavuutta. Tällaisesta kirjasta Binet käyttää nimitystä infraromaani.

Kaiken tämän dokumentaarisuuden keskellä natsijohtaja Reinhard Heydrichista syntyy varsin selkeä kuva. Onko se oikea, sitä on tietysti mahdotonta sanoa. Kuva tappavan tehokkaasta, täydellisestä natsista, joka osasi paitsi totella myös käskeä ja suunnitella. Mies, joka suunnitteli ja johti kansanmurhan toteuttamista ja jonka mielestä asiasta tuli myös voida puhua oikealla nimellä, kaunistelematta. Pyrkyri, joka olisi saattanut vaikka haastaa itsensä Führerin, jos historia olisi kulkenut toisella tapaa. Ainoita julman henkilökuvan säröjä ovat suuri rakkaus musiikkia kohtaan ja se, että viimeisenä aamunaan hän lähti – kirjan mukaan – tavallista myöhemmin töihin, koska halusi leikkiä lastensa kanssa. Kirjaa lukiessani  ihmetellen tajusin, että aiempi mielikuvani tuosta miehestä on peräisin niinkin kaukaisesta ja viihteellisestä lähteestä kuin 70-luvun televisiosarjasta Polttouhrit. Tuo sarja piirsi mieleeni kuvan sivistyneestä miehestä, joka puhui hirveistä asioista eufemismeja käyttäen ja pakeni pahaa maailmaa musiikin puhtaaseen maailmaan. Binet’n tekniikka on vakuuttava, hänen tekstinsä on karuudessaan viettelevää, se herättää ajatuksia ja luo mielleyhtymiä. Lukija kokee itsensä haastetuksi ja lähtee kirjailijan matkaan.

Laurent Binet
suomentanut Taina Helkamo
HHhH
Gummerus, 2010
ranskankielinen alkuteos 2010




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti