Tummiin vesiin - synkkää jännitystä

Nainen junassa -dekkarin kirjoittajan toiselta kirjalta odotettiin paljon. Osittain kirja vastasikin odotuksia.  Paula Hawkinsin uutuus on synkkä, eräänlainen goottilainen romaani, jossa tapahtumat keskittyvät hukkuneista naisista tunnetun synkän joen ympärille. Kirjan kertojaäänet vaihtelevat, Nainen junassa -kirjan tavoin lukija ei voi luottaa kertojien rehellisyyteen tai pitää heitä luotettavina. Kirjassa puhutaan paljon muistamisesta ja muistin oikullisuudesta sekä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista, jotka voivat vaikuttaa vielä aikuisuuteenkin. Pahimmillaan kokemus jota ei muista tai ymmärrä voi pilata koko elämän.

Kirjan keskushenkilö on keski-ikää lähestyvä Jules (Julia), joka palaa lapsuuskotiinsa selvittämään hukkuneen sisarensa asioita ja huolehtimaan tämän teini-ikäisestä tyttärestä. Katkerien lapsuusmuistojen takia Jules ei ole halunnut pitää yhteyttä sisareensa ja tämän tytär on jäänyt hänelle tuntemattomaksi. Palattuaan hän joutuu selvittämään menneisyyttä ja pohtimaan, oliko hänen koko elämäänsä jäytänyt katkeruus sisarta kohtaan kohtuutonta ja väärin. Mitä sisarusten välillä oikeastaan tapahtui? Sisaren kuoltua häntä ei enää voi tavoittaa, mutta Jules yrittää tavoittaa luoda yhteyden tämän tyttäreen.

Mutta paitsi sisaruskuvaus kirja on ennen kaikkea dekkari, jossa selvitetään paitsi Julesin sisaren, myös tämän tyttären ystävän ja vuosikymmeniä sitten hukkuneen poliisin vaimon kuolemia. Ja välillä tarina sivuaa myös vuosisatoja sitten hukutetun uskottoman vaimon tarinaa. Tarinan kertojina ovat Julesin ja hänen sisarentyttärensä lisäksi kylän poliisit monessa sukupolvessa, lasten opettaja, hukkuneen teinitytön perheenjäsenet, poliisin vaimo ja kylän vanha kiukkuinen noita-akka. Henkilögalleria on laajaa ja varsinkin aluksi se vaatii lukijaltaan keskittyneisyyttä. Tarina kehittyy ja jännitys tihenee, mutta ei kestä aivan kirjan loppuun asti. Silti voin hyvin kuvitella, että tämänkin kirja vielä taipuu elokuvaksi.

Kirjasta kirjoitettu ainakin blogeissa Annelin lukuvinkit, Lukulampun valossa ja Tässä kaupungissa tuulee aina.
                  

Tummiin vesiin
Hawkins, Paula
suomentanut Antti Autio
Otava, 2017

Kristinuskon sydän : uudelleen löydetty usko

Marcus J. Borg oli luterilaistaustainen amerikkalaisteologi, jonka sukujuuret juonsivat Ruotsiin. Hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Kristinuskon sydän on saavuttanut kiinnostusta myös Suomessa. Kirjan johtoajatuksena on tulkita kristinuskon sanomaa aikamme ajattelevalle, muihin uskontoihin ja globaaleihin ongelmiin perehtyneille ihmisille. Kirja on ansiokkaasti käännetty suomeksi ja se on herättänyt täällä kiinnostusta ja keskustelua. Näin Reformaation juhlavuonna kirja sopii yhdeksi keskustelun virittäjäksi. Se esittää mallin eräänlaisesta uudesta reformaatiosta, kristinuskon uudesta tulkinnasta.

Kirjassaan Borg esittelee kaksi kristinuskon paradigmaa (tulkintatapaa), joista toista hän kutsuu perinteiseksi, toista nousevaksi. Perinteiseksi kutsuttu tulkintapaan kuuluu 1800-luvulta periytyvä tapa tulkita Raamattua sananmukaisesti ja jossa usko ymmärretään nimenomaan totena pitämisenä, uskona siihen, että tiettyjä sovittuja uskonkappaleita pidetään tosiasioina. Näkemykseen kuuluu myös ajatus kristinuskon ainutlaatuisuudesta, kristinusko on ainoa pelastava usko. Painopiste on tuonpuoleisessa, ei tässä maailmassa. Perinteiseksi kutsuttu uskontulkinta on syntynyt reaktioksi tieteen kehitykselle ja sen tarjoamalle maailmankuvalle. Tämä perinteisyyskään ei siis ole sinänsä ”alkuperäistä” kristinuskoa.

Kansikuva:
Romolo Tavanani

Perinteistä tulkintatapaa haastaa nouseva paradigma, joka näkee usko ei ole ensisijaisesti tiettyjen oppikappaleiden totena pitämistä vaan luottamusta, uskollisuutta ja tapaa nähdä maailma. Raamattua tulkitaan tässä perinteessä enemmän metaforana ei niinkään kirjaimellisesti. Raamatun kertomukset nähdään myyttinä, joihin sovelletaan Thomas Mannin ajatusta, jonka mukaan myytit ovat kertomuksia siitä, ”kuinka asiat eivät ole koskaan olleet, mutta minkälaisia ne aina ovat”.  Raamatun merkitys ei näin ajatellen vähene, vaikka sen sanatarkkojen opetusten noudattamisesta luovuttaisiinkin yhteiskunnan muuttuessa. Tästä asiastahan on keskusteltu esimerkiksi pappeutta tai avioliittoa koskevien kiistojen yhteydessä.

Borgin mukaan uuden paradigman mukainen kristinusko korostaa tämänpuoleisuutta. Kristinuskoon sisältyvä ajatus uudestisyntymisestä voidaan tulkita pyrkimykseksi löytää todellinen ihmisyys osana yhteisöä, jumaluuden yhteydessä. Uskon päämääränä ei nähdä individualistista kilvoittelua vaan globaalia ”yhteisöllisyyttä, joka kaataa kaikki raja-aidat”. Tästä yhteisyydestä nousee myös oikeudenmukaisuuden vaatimus. Kristinusko on (myös) yhteiskunnallinen vapautusliike. Asian korostaminen on ehkä Yhdysvalloissa radikaalimpaa kuin meillä.  Ainakin minulle vaikea ajatus kirjassa oli sen sijaan se, että tämänpuoleisuutta korostaessaan Borg myös korostaa Jeesuksen inhimillisyyttä ja siteeraa tutkijaa, jonka mukaan ”Jeesus on hyvin aliarvostettu ihminen”. Kun Jeesus sanoo: ”Minä olen tie”, lause tulkitaan elämänohjeeksi. Jeesus osoitti oikean tavan elää. Ristinkuolemaan liittyvää uhriajatusta Borg pitää myöhempänä lisäyksenä eikä alkuperäisenä kristinuskona. Kaiken metaforisen raamatuntulkinnan keskellä hän lukee Isä meidän -rukousta yllättävän sanatarkasti. Rukous viittaa Jeesuksen ajan velkaantuneisiin maanviljelijöihin, joilla jokapäiväisen leivän saanti ei ollut itsestäänselvyys. Puhetta Jumalan valtakunnasta hän pitää vaatimuksena hyvästä ja oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta

Borg pohdiskelu kirjassaan myös kristinuskon asemaa monikulttuurisessa maailmassa. Maailmassa, jossa yhä harvempi voi nähdä kristinuskon ainoana pelastavana tienä.  Borgin mielestä kaikkien uskontojen ytimessä on yhteisiä asioita vaikka ulkoiset muodot ja tulkinnat vaihtelevat. Tärkeimpänä niistä kokemus pyhän todellisuudesta.  Borg ei kuitenkaan väitä, että kaikki uskonnot olisivat yhtä. Uskonnoilla on eroa ja eroilla on merkitystä.  Uusi paradigma näkee eri uskontojen ulkoiset muodot pyhän sakramentteina. Ne ovat välineitä ja erilaisia teitä, jotka mahdollistavat elämän pyhän yhteydessä. Muita uskontoja tulee kunnioittaa ja arvostaa, vaikka kenenkään ei tarvitse kieltää ajatusta oman uskonsa erityisyyttä. Ajatus tuntuu hyvältä ja luonnolliselta. Mitä enemmän itse kukin arvostaa omaa uskontoaan ja uskonnollista perintöään, sitä enemmän on aihetta kunnioittaa myös toisin uskovia. Koska kristinusko on minulle tärkeä, haluan kunnioittaa esimerkiksi muslimin uskoa, koska oman itseni kautta ymmärrän, että se on hänelle yhtä tärkeää kuin usko Jeesukseen minulle.

Borg, Marcus J.
Kristinuskon sydän : uudelleen löydetty usko
kääntänyt Kari Kuula
TvM, 2016

Virvatuli : Eino Leinon elämä

Panu Rajalan uutuuskirja on raikas kuvaus kansalliskirjailija Eino Leinon elämästä. Kuten Kirjoittamo-blogin kirjoittaja toteaa, oli antoisaa lukea tämä kirja pian Silja Vuorikurun Aino Kallas -elämäkerran jälkeen. Paitsi että nämä kirjailijat olivat aikanaan rakastavaisia, he olivat myös saman vuoden lapsia ja elivät samoissa (pienissä) kirjallisuus- ja kulttuuripiireissä, Aino Kallaksen elämä tosin kansainvälisempää kuin Leinon. Leinon maailma oli Helsingissä,  Virossa asuva Kallas oli vakiovieraana kulttuuripiireissä, joita Leinon persoona hallitsi. Esikoisteoksensa kaksikymppisinä julkaisseiden kirjailijoiden elämät lähenivät ja kiersivät toisiaan, kunnes heidän välilleen syttyi paheksuttu rakkaus, joka vielä sammuttuaankin vaikutti kummankin kirjalliseen työhön. 

Kirja on raikas ja selkeä, hyvin jaksotettu ja sivumäärästään (563) huolimatta nopeasti luettava. Itse en ole aiemmista Leino-kirjoista lukenut kuin romaanimuotoon kirjoitetun Mestarin.  Rajalan kuva kaikkien tuntemasta runoilijasta on perusasetelmiltaan tuttu, mutta tuore ja riipaisevakin. Kirjoittaja antaa tunnustusta aiemmalle tutkimukselle, siteeraa etenkin L. Onervan ja (minulle tuntemattoman) Aarre Peltosen tekstejä, käyttää lähteitä monipuolisesti ja tekee myös omaa tutkimusta. Ihailtavan perusteellisesti hän käynyt myös Eino Leinon tuotantoa läpi, etenkin sitä unohdettua ja huonosti tunnettua, usein myös huonolaatuista. 47-vuotiaana kuolleen kirjailijan tuotanto on käsittämättömän laaja. Vuorikurun ja Rajalan teoksia yhdistää se, että molemmissa kirjoissa nostetaan esiin pääsiassa muusta tuotannosta tunnettujen kirjailijoiden näytelmät ja suhde teatteriin, mikä tietysti kertoo kirjoittajien omasta kiinnostuksesta.

Leino on ihmelapsi ja kielellinen virtuoosi, jolla oli myös sosiaalista lahjakkuutta. Perheen kuopus pääsi opintojen tielle ja Helsinkiin, jossa isoveli Kasimir tutustutti pojan oikeisiin ihmisiin ja auttoi sanomalehtimiehen uralle. Leino oli työnarkomaani ja moniosaaja, joka jaksoi innostua aina uusista asioista. Hänen lahjakkuutensa oli myös ongelma, kirjoittaminen oli hänelle helppoa eikä hän jaksanet hioa ja korjailla helposti syntyneitä tekstejään. Mittavassa tuotannossa on siksi paljon syystä unohdettua ja jo aikalaisten syystä torjumaa kirjallisuutta. Asia helposti unohtuu, koska niitä arvostettuja, upeita ja kaikkien tuntemia runojakin on niin paljon. Paitsi kirjoittajana Leino ansioitui myös kääntäjänä. Hänen suurin käännöstyönsä oli  Danten Jumalaisen näytelmän suomennos. Kun hän lupasi ottaa käännöksen hoitaakseen, hän ei vielä edes osannut italian kieltä.

Perinteisesti Leino on liitetty nuorsuomalaiseen puolueeseen ja aikansa tasavaltalaisiin. Rajala kuitenkin osoittaa, että Leinolle aatteet ja politiikka eivät olleet mitään pysyvää. Vuoden 1918 sodan jälkeen hän ihaili saksalaisia Helsingin vapauttajia ja kannatti monarkiaa. Pitkään hän työskenteli myös teosofien lehden päätoimittajana ja ilmeisesti oli ainakin jollakin tasolla aatteeseen myös sitoutunut. Hän arvosti kansanrunoutta ja runonlaulajia ja kunnioitti suomalaista kansaa melkein runebergiläisessä hengessä, käytännössä hän ei kuitenkaan osannut keskustella maalla tapaamiensa kansanihmisten kanssa eikä ymmärtänyt näiden puhetta. Leino seurusteli sivistyneistön kanssa, eikä muunlaisesta elämänpiiristä tiennyt. Hän ei ymmärtänyt suomen kielen murteita. 

Kuva: Otto Manninen,
SKS

Persoonana Leino oli herkkä ja lapsenomainen taiteilija, joka monien kaltaistensa tavoin alkoholisoitui. Raha-asioita eikä muitakaan käytännön asioita hän ei osannut hoitaa. Mielenkiintoinen oli esimerkiksi kirjan tieto siitä, että Leino ei viimeisinä vuosikymmeninään maksanut veroja lainkaan. Avioliitot eivät onnistuneet, Leino oli parhaimmillaan kaipaavana kirjerakastajana, avioliiton arkea hän ei kestänyt. Pisin naissuhde hänellä oli kirjailija L. Onervan kanssa. Suhteen rakkaus katosi, mutta ystävyys kesti Leinon elämän loppuun asti. Kolmio- tai nelosdraamoissa hän oli osapuolena useamman kerran. Riipaisevin oli hänen viimeinen avioliittonsa, jonka sairas runoilija solmi oikeastaan vahingossa tielle osuneen Hanna Laitisen kanssa. Vaimo kuoli mielisairaalassa muutama vuosi Leinon kuoleman jälkeen. Kirja antaa olettaa, että vaimolla oli mielenterveysongelmia jo avioliittoa ennen ja että avioliitto niitä vielä syvensi. Mielenkiintoista on, että elämänhallinnan puute ei vienyt Leinon työkykyä. Pikemminkin päinvastoin. Kirjoitustyö jatkui miltei loppuun asti.

Rajalan mukaan Leino sai nuorena syfilistartunnan, mikä epäilemättä vaikutti hänen naissuhteisiinsa. Ennen antibioottien aikaa, sairautta ei kyetty kokonaan parantamaan ja ilmeisesti uusiutunut tauti lopulta oli myös Leinon kuolinsyy. Tietoisuus sairaudesta vaikutti myös työhön, kuolema on hänen taiteessa usein läsnä. Epäilemättä hänen luomisvimmaansakin vaikutti konkreettinen tietoisuus siitä, että elämä voi päättyä milloin tahansa. Taudinkuvaus tuo mieleen Mika Waltarin Suuri illusioni -romaanin. Vaiettu, mutta pelätty ja tunnettu sairaus oli osa aikakauden henkeä. Muutenkin kirja piirtää hienoa ajankuvaa. Eino Leino säihkyy ja kompuroi osana omaa aikaansa.

Kun tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaita taas syksyllä kootaan, tätä kirjaa ei ole helppo sivuuttaa. Kirjasta on perusteellinen kuvaus ainakin Annelin kirjoissa -blogissa. Kirjoituksensa lopussa Anneli esittää hyvän ajatuksen Eino Leino -muistopolusta Helsingissä. Polun varrelle voitaisiin koota runoilijan asunnot, kapakat ja muut hänelle tärkeät paikat pääkaupunkiseudulla. Kohteita kertyisi melkoinen lista.

Rajala, Panu
Virvatuli – Eino Leinon elämä
WSOY, 2017

Pobeda 1946 - lapsuuden loppu

Vähän aikaa sitten luin Aino Kallaksen elämäkerran, joka monen muun asian ohella sivusi Viron ensimmäisen tasavallan historiaa. 30-luvulla tasavalta liukui diktatuuriin ja antisemitismiin, toisiaan seuraavat miehitykset johtivat kyydityksiin, keskitysleireihin ja pakolaisaaltoihin. Itsenäinen valtio tuhoutui ja joutui osaksi Neuvostoliittoa. Ilmar Taskan esikoisromaani Pobeda 1946 kertoo ensimmäisestä rauhanvuodesta, jolloin virolaiset havahtuivat uuteen maailmanjärjestykseen. Maailma muuttuu ja raskainta on se, että vuosien kärsimyksen jälkeen edessä ei näy valoa. Kirjassa ne virolaiset, jotka voivat vielä kuunnella ulkomaisia radiolähetyksiä, kuulevat Churchillin puhuvan rautaesiripusta, joka jakoi Euroopan kahtia. Heille esirippu merkitsi konkreettisia asioita, sitä, että aiemmin länteen suuntautunut maa jäi eristyksiin, matkat ulkomaille olivat käytännössä mahdottomia, neuvostohallinnon valvontakoneisto ulottui kaikkialle ja maahan asuttiin uusia asukkaita eri puolilta Neuvostoliittoa.

Tässäkin kirjassa viitataan Estonia-teatterin balettiesitykseen, jonka ilmahyökkäys keskeytti vuonna 1944. Kratt-baletin esiintymispukuiset tanssijat juoksivat muiden joukossa kaupungille ja pelottavilla asuillaan vielä lietsoivat lopun alun tunnelmaa.

Kirjan keskiössä on vanhaa valtaa tukenut porvarillinen perhe. Isä, joka on painunut maan alle, vaikka käytännössä elääkin talon takahuoneessa, äiti ja tämän oopperalaulajatarsisar sekä autoista kiinnostunut poika. Upealla, uudella Popeda-autolla ajava tiedustelupalvelun setä pääsee pojan kautta perheen salaisuuksien jäljelle. Ensin ennestäänkin varjomainen isä katoaa, sitten äiti joutuu turvallisuuspalvelun kuulusteluihin, pakomatkalle ja piileskelemään sekä lopuksi vankilaan kidutettavaksi. Oopperalaulajatarsisarella on komea ura, arvokkaita ystäviä ja englantilainen miesystävä, mutta suhteet ja asema eivät pelasta häntäkään joutuvasta ”osaksi järjestelmää”. Hän joutuu luovuttamaan hienon asuntonsa keskiaasialaiselle perheelle ja käymään kauppaa perheensä ja rakkautensa puolesta.

Päällys Martti Ruokonen,

Pahan edustaja kirjassa on setä, joka kerran valinnut työnsä turvallisuuspalvelun palveluksessa eikä siitä ole paluuta takaisin. Hän oli Virossa kasvanut vakaumuksellinen kommunisti, johon lapsuuden köyhyys oli synnyttänyt katkeruutta ja vihaa porvareita kohtaan. Uuden järjestelmän palveluksessa hän sai valtaa ja sen osoituksena hienon auton, mutta hänenkään asemansa ei ollut vakaa.

Tapahtumien havainnoija on Poika, jonka nimeä ei kerrota. Hänellä on ihmeellinen muisti, hän voi toistaa kuulemiaan lauluja tai puheita niitä itse ymmärtämättä. Vanhemmat ovat suojelleet häntä kipeiltä asioilta ja hän on täynnä viatonta luottamusta eikä ymmärrä, että hänen ihailemansa Pobeda-setä merkitsee perheen tuhoa. Kirjan aikana poika joutuu kokemaan lastenkotielämää, pakomatkoja, elämää tädin ja tämän uusien naapurien kanssa sekä selviämään yksin. Vähitellen pojan silmät aukeavat ja viattomuus karisee. Pojan tarina on riipaiseva, hänen luottamustaan käytetään väärin ja hän joutuu paitsi menettämään läheisensä myös kantamaan siitä syyllisyyttä. Järjestelmä rikkoo ihmiset ja lopettaa lapsuuden. Kirjan sävy muuttuu pojan havahtuessa. Alun heleät tunnelmat katoavat ja tilalle tulee toivoton suru. Tätä kirjaa suosittelen kaikille muille, paitsi niille, jotka eivät voi lukea kirjoja, joissa lapset kärsivät.

Kirjasta on kirjoitettu ainakin blogissa Annelin kirjoissa.

Taska, Ilmar
Popeda 1946
viron kielestä suomentanut Jouko Vanhanen
WSOY, 2017

Täällä taas - Adolf Hitler ja nykyajan ihmeet

Täällä taas on unkarilaistaustaisen Timur Vernesin esikoisteos. Alkuteos ilmestyi 2012 ja saavutti heti suuren suosion. Kirjan alussa Adolf Hitler herää eloon 2010-luvun Berliinissä ja lähtee tutustumaan uudistuneeseen maailmaan. Herkullista huumoria, varsinkin kirjan alkuosa. Rahaton ja koditon päähenkilö tutustuu ystävälliseen kioskiyrittäjään, joka tutustuttaa tämän televisiopiireihin. Hitleristä tulee "Hitler" ja kohuttu TV-esiintyjä. Kirjan kieli on herkullista ja käännös hieno.

Täälä taas ei ole kirja natsismista vaan tästä ajasta. Suoraan vuodesta 1945 tälle vuosikymmenelle pudonnut johtaja ihmettelee esimerkiksi kokkiohjemia, jotka täyttävät näköradion parhaan katseluajan ja koululaisia tarkkaillessaan hän päättelee, että näiden korvat on tukittu, jotta he eivät saisi huonoja vaikutteita. Myös tietokoneissa (rullaton kirjoituskone television edessa) ja Internetin ihmemaassa riittää ihmeteltävää. Internetiä hän pitää saksalaisena keksintönä ja miettii, mitä kaikkea hän olisikaan saanut aikaan, jos hänellä olisi aikanaan ollut noin mahtava väline käytössään. Maksutta kertyvät tykkäykset ja mediamaininnat hämmentävät. Aikamme poliitikotkin saavat osansa, minun osaltani sisäpoliittiset kommentit menevät suurelta osin ohi. Tunnen Saksan yhteiskuntaa kovin  huonosti.

Erinomainen luettava
 kesämökille

Kirjan huumori ei ole mautonta. Siinä todetaan useaan kertaan, että juutalaiset eivät ole hauska aihe. Lauseen merkitys oli päähenkilöle erilainen kuin aikamme ihmisille,  Merkityseroista huolimatta kansanmurhan käsittelyä vältellään. Aiheeseen viitataan suoraan vain muutaman kerran. Vakavimmin kansanmurhan muistoa käsitellään, kun päähenkilön sympaattinen sihteeri kertoo isoäitinsä juutalaisen perheen kuolleen keskitysleirillä.

Kirjan voi nähdä varoituksena. Tämäkään aika ei tunnista vaarallisia kansankiihottajia, joille tekniikka ja tiedonvälitys takaavat entisiä aikoja paremmat menetelmät. Emme usko, vaikka näemme. Suomalaiselle kirja tuo mieleen Veikko Huovisen kirjan Veitikka - A. Hiterin elämä ja toiminta. Sekin on kevyeen sävyyn kirjoitettu Hitler-parodia. Huovinen katsoi kuitenkin historiaan, Vermes tähän päivään. Tässä kirjassa Hitler on peili, joka heijastaa aikaamme.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kirjan kanssa ja Levoton lukija.

Vermes, Timur
Täällä taas
saksan kielestä suomentanut Tähti Schmidt
Tammi, 2016