Luvattu - Heidi Köngäksen esikoisromaani

Viime vuonna ilmestynyt Sandra nosti esiin myös Heidi Köngäksen esikoisromaanin Luvattu, jolle Sandra on eräänlainen itsenäinen jatko. Ja hyvä niin. Minulle kirja oli täysin tuntematon. Kiitän lukupiiriläisiä, jotka osasivat vinkata tämän pienen helmen.

Luvattu on 1800-luvun hämäläiselle maaseudulle sijoittuva kuvaus piikatyttö Maijasta ja hänen kohtalostaan. Kirjan miljöö ja henkilöt ovat kuin vanhasta kotimaisesta elokuvasta.  Lukija näkee silmissään hirsirakennusten ympäröivän pihan, tupa pitkine pöytineen ja kimmeltävän järven.  Heidi Köngäs on työskennellyt pitkään ohjaajana, hän osaa rakentaa kuvia paitsi valkokankaalle myös lukijan mieleen. Myös maalaistalon työt on kuvattu suorastaan elokuvamaisesti. Tämä kirja on myös kunnianosoitus naisten työlle.

Kirja on myös häivähdus vanhan maailman elämän ankaruudesta.  Siinä ei ole sosiaaliturvaa eikä #metoo-kampanjaa. Kun jotain käsittämätöntä tapahtuu, köyhä tyttö jää yksin, oman itsensä varaan.

Alussa kirjan Maija rakastuu ja rakastuminen on kuvattu niin suloisesti, että karumpikin lukija saa muistuman joskus koetusta läikähdyksestä, jonka muilta huomaamaton ja näennäisti satunnainen jalkojen kosketus pöydän alla voi aiheuttaa. Rakkaus on kaunista, mutta myös kiellettyä. Mies on naimisissa ja Maija toiselle luvattu. On rakkautta, on tunteita, mutta ne osaataan myös kätkeä ja hillitä. Mutta voiko kohtalo rangaista myös luvattomista ajatuksista?

Pienen kirjan draaman kaari on upea. Alussa tunnelmä tihenee, käynti palaneen torpan raunioilla ennakoi katastrofia, joka kääntää Maijan kohtalon. Hänen kihlattunsa sairastuu yht'äkkiä, menettää järkensä.  Myrkytystä epäillään, myös Maijaa. Maijalla taas on omia epäilyjään. Sairastumisen syyksi arvellaan myös torajyvämyrgytystä, ergotismia. Kirjassa on myös kuvaus (vesi)rokkoa sairastavasta lapsesta, muistutus ajasta, jolloin rokotteita ei ollut .

Henkilökuvaus on tarkkaa, etenkin kirjan naishahmot ovat  eläviä ja tarkasti piirrettyjä persoonallisuuksia. Samalla kirja kuvaa myös pelokkaan yhteisön armottomuutta ja yhteisön valtaa jäseniensä yli. Minulle kirja toi mieleen Aino Kallaksen Saarenmaan kyliin sijoittuvat novellit.

Köngäs, Heidi
Luvattu
Otava, 2000

Suomalainen rivitalo - asumisen unelmia ja todellisuutta

Rivitalo on jollekin unelma, toiselle välttämätön paha. Monelle se on osa oman elämän tarinaa. Sitä se on esimerkiksi taidehistorian emeritaprofessorille Riitta Nikulalle. Hänelle rivitalo oli sekä nuoruusvuosien koti että koti, jossa hän asui oman perheensä kanssa lasten kasvuvuosina.  Opiskelijana hän asui kerrostalossa ja kerrostaloasuntoon hän on myös eläkeläisenä palannut. Tutkija toteaa itsekin, että elämä in mahtunut ainakin asumisen suhteen varsin tavallisiin lokeroihin. Eläkkeelle jäätyään hän käytti useita vuosia suomalaisten rivitalojen tutkimiseen. Tutkimusten yhteydessä hän  matkusti tuhansia kilometrejä nähdäkseen asuinalueita eri puolilla Suomea. Tutkimuksen lopputuloksena syntyi komea kirja Suomalainen rivitalo - työväenasunnosta keskiluokan unelmaksi.

Kirja kattaa ajallisesti vuodet 1900-luvun alusta 60-luvulle saakka. Se kertoo kansainvälisistä

Kannen kuva: Riitta Nikula

vaikutteista, tutkijoista, asemakaavasuunnittelusta ja asumisen unelmista. Arkkitehdeillä oli kansainvälisiä yhteyksiä jo varhain. Rivitaloideat tulivat Euroopasta. Britanniassa rivitalo oli slummienkin peruselomentti, kuten kaikki TV-sarjoja seuranneet tietävät. Saksassa ja Pohjoismaissa siitä tuli 1900-luvun alun puutarhakaupunkiaatteeseeen liittyvä innovaatio.

Kirja nostaa esiin monia suomalaisia arkkitehtejä. Asemakaava-arkkitehti Otto-Ivar Meurmanin ajatukset siitä, kuinka rakennukset tulee sijoittaa maastoon, ovat hallinneet suomalaista asemakaava-ajattelua sukupolvien ajan. Meurman oli Eliel Saarisen oppilas. Saarisen Munkkiniemi-Haaga -suunnitelma on toteutumattomanakin vaikuttanut suomalaiseen arkkitehtuuriin. Kirjan luettuani ajattelin, että Alvar Aallon merkitys asuntojen suunnittelijana on suurempi kuin kiisteltyjen monumentaalirakennusten luojana. 

Ensimmäiset suomalaiset rivitalot nousivat Helsingin Kulosaareen, merkittäviä herrasväen varhaisia rivitaloja olivat myös Eliel Saarisen asemakaavan mukaisesti rakennetut Munkkiniemen monikerroksiset asuintalot. Toinen suomalaisen rivitaloasumisen varhainen muoto ovat työväestölle rakennetut puiset, kunnalliset rivitalot. Asumisen sosiaalipoliittiset yhteydet ymmärrettiin jo varhain. Päätin lisätä esimerkiksi Viinikan rivitalot tulevien Tampere-kävelyiden ohjelmaa. Eräänlaisia rivitaloja ovat myös  Lapinlahden Sadan markan villat Helsingissä. Kirjassa kuvataan myös monia toteutumattomia suunnitelmia. Minulle oli uutta, että esimerkiksi Alppiharjuun ja  Vallilaan oli suunniteltu rivitaloja. 

Sotien välisenä aikana suunniteltiin paljon työpaikkoja ympäröiviä asuinalueita, joihin rakennettiin myös rivitaloja. Taloja rakennettiin niin sairaaloiden kuin teollisuudenkin työntekijöille. Aikana, joilloin liikkuminen ei ollut helppoa, työpaikkojen ympärille ryhmittyvät asunnot olivat käytännöllinen ratkaisu. Alueet olivat moderneja, mutta heijastivat sosiaalisia eroja. Niistä arkkitehtuuriltaan kuuluisin on Alvar Aallon suunnittelema Sunilan funkis alue Kotkassa. Siellä johtajat asuivat omakotitaloissa, keskijohto kaksikerroksisissa rivitaloissa ja työläiset matalissa kerrostaloissa. Järjestys alleviivasi rivitalojen keskiluokkaista luonnetta.

Sodan jälkeen oli asuntopula. Puutteeseen pyrittiin vastaamaan mm. tyyppitaloilla ja talotehtailla. Suomalaisia tyyppitaloja vietiin jopa ulkomaille. Tuotanto keskittyi pientaloihin, mutta  puuelementeistä tehtiin myös rivitaloja. Niistä ensimmäiset rakennettiin Helsingin Herttoniemeen. Vielä 1950-luvullakin rakennettiin laajoja työlaisalueita tehtaiden ja sairaaloiden henkilökunnalle. Yksi merkittävimmistä alueista oli norjalaisen mallin mukaan rakennettu rivitaloalue Kankaanpäähän. Se oli tarkoitettu varuskunnan työntekijöille. Työpaikkojen ympärille rakennetut alueet kertovat monella tavalla maan muutoksista. Esimerkiksi Pirttikosken asuinalue lähellä Kemijärveä on nykyisin asumaton, vaikka aikanaan arvostetut rivitalot olivat Alvar Aallon toimiston suunnittelemia. Asunnot rakennettiin voimalan työntekijöille. Automatisointi teki työntekijät tarpeettomaksi eikä kaukainen alue muuten houkutellut asukkaita. Ajan muutos näkyy kirjassa monella muullakin tavoin. Esimerkiksi opettajien asuntoihin saatettiin vielä 50-luvulla suunnitella apulaisenhuone.

Kirjan viimeiset luvut on omistettu kasvavalle Helsingille. Sodanjälkeinen alueliitos kasvatti Helsingin alueen moninkertaiseksi ja uusille alueille kaavoitettiin lähiöitä. Etenkin Herttoniemen, Lauttasaaren, Munkkivuoren ja Maunulan rivitaloalueet ovat kuuluisia ja laajoja. Väljyydessään nyt hyvin arvokkaita asuinalueita. Merkittävä asumisen edistäjä oli Väestöliiton omistama Asuntosäätiö, Se edesauttoi uusien puutarhakaupunkien syntyä Espoon Tapiolaan, Jyväskylään ja Rovaniemelle. Näillä alueilla rivitaloilla oli oma erityinen paikkansa. Ne olivat osa vaurastuvan Suomen tarinaa.

Riitta Nikulan kirja on hyvin rakennettu. Se on paitsi tarina asumisen historiasta, myös kertomus Suomesta. Asuminen liittyy yhteiskunnan muutoksiin. Sen ihanteisiin vaikuttavat myös kansainväliset virtaukset. Tämän kirja antoi uusia näkökulmia sunnuntaikävelyille.

Nikula, Riitta
Suomalainen rivitalo ; työväenasunnosta keskiluokan unelmaksi
SKS, 2014

Ei äitimateriaalia - selityksen makua

Suomeen syntyy liian vähän lapsia, väestöpyramidi vääristyy, eläkkeille ei riitä maksajia. Yhtenä syynä asiantilaan ovat ne (naiset,) jotka eivät halua hankkia lapsia.  Reuna-kustantamon pamflettimainen Ei äitimateriaalia -kirja on siksi ajankohtainen. Kirjassa muutama  lapsettomuuden valinnut kertoo, miksi hän ei ole halunnut lapsia ja mitä tästä päätöksestä on heille seurannut. Kustantaja lähetti minulle kirjan arvostelukappaleen. Kiitos siitä.

Kaikki kirjan naiset  esiintyvät vain etunimellään, silti joukosta tunnistaa muutaman kuuluisuuden. Tarinaansa kertoo ainakin kirjailija, sarjakuvataiteilija ja pari erilaista muusikkoa. Erityisen positiivista oli se, että kaikki kertojat eivät ole helsinkiläisiä sinkkuelämäänsä viettäviä menestyjiä vaan mukana on myös maaseudun naisia  sekä niitä, joiden työura on katkennut.  Monelle muutto pääkaupunkiseudulle on ollut silti helpotus. Täältä löytyy ihmisiä, jotka eivät paheksu lapsenteosta kieltäytyvää naista tai ihmettele lapsettomuutta. Elämä sujuu paljon mukavammin ilman lapsia eikä mitään tunnu puuttuvan. Koska lapsettomuus terminä kuulostaa negatiiviselta, naisia kutsutaan nimellä VELA.

Kirjan  velojen joukossa on yksineläjiä ja rouvia, heteroita ja homoja sekä niitä, jotka eivät määrittele itseään yksiselitteisesti kumpaankaan perinteiseen sukupuoleen kuuluviksi. Yhdistävänä tekijä on se, että kukaan ei ole halunnut hankkia lapsia eikä ole valintaansa katunut. Valinnan syyt vaihtelevat.  Toiset perustelevat lapsettomuutta ympäristökysymyksillä tai mahdollisuutena keskittyä muihin asioihin. Yksi tietää sairastavansa perinnöllistä sairautta. Toinen pelkää, että ei selviytyisi synnytyksestä ja lastenhoidosta masentumatta. Joillekin perinteinen naisen rooli tai sukupuoli-identiteetti on vieras. Tai lapsiperheen elämäntapa ei vain kiinnosta. Riipaisevin havainto oli se, että ainoa, jota ympäristö ei painosta lapsentekoon on liikuntavammainen, joka kyllä on osoittanut pystyvänsä huolehtimaan sekä itsestään että työstään vammastaan huolimatta. Asenteet erilaisuutta ja etenkin lievääkin vammaisuutta kohtaan tiivistyvät, kun on kyse elämän henkilökohtaisimmista asioista.

Kannen taulu: Taru Kurki

Henkilötarinoiden lisäksi kirjassa on myös tietoa vapaaehtoisesti lapsettomien yhdistysksestä ja sterilisaatiosta sekä historiallisia katsauksia lapsettomien naisten elämään liittyviin asioihin.  Sen lopussa on jopa lista historiassa vaikuttaneista lapsettomista naisista. Lista ei vaikuta kovin onnistuneelta. Kuka meistä pystyy sanomaan, oliko esimerkiksi Fanny Luukkosen lapsettomuus itse valittua. Karen Blixenillä se ei ainakaan ollut. Myös kirjan väite siitä, että vapaaehtoinen lapsettomuus olisi yhteydessä korkeampaan älykkyyteen, kuulostaa lähinnä koomiselta. Kirjassta myös pohdiskellaan vapaaehtoisen lapsettomuuden olemusta. Voisiko sen rinnastaa seksuaali- tai sukupuoli-identiteettiin? Onko itse asiassa sittenkään edes kyse vapaasta valinnasta?

Kirjan kokoaja Nefertiti Malaty  on psykologi, ilmeisesti lapseton hänkin. Kirjasta ei käy ilmi, miten naiset olivat kirjaan valikoituneet. Tekstissä viitataan asiaan liittyvään Facebook-haastatteluun, ehkä kertojat valikoituivat sitä kautta. Kirjan esipuhe yrittää perustella kirjan tarpeellisuutta, vapaaehtoisesta lapsettomuudesta täytyy puhua, koska lapsen hankintaa pidetään edelleenkin normina. Kirjan tarinat kuitenkin nostavat esiin varsin vähän uusia näkökulmia. Moni on kirjan luettuaan entistä vakuuttuneempi siitä, että lapsettomuuden valitsevat todennäköisimmin omaan onnellisuuteensa keskittyvät naiset sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt.

Kirjan loppussa todetaan aivan oikein, että jos toivotaan, että maahan syntyy enemmän lapsia, kannattaa keskittyä niihin, jotka niitä haluavat hankkia ja mahdollistaa mahdollisimman monien toivottujen lasten syntymä. Toivotaan myös, että kenenkään ei tarvitsisi perustella lapsettomuuttaan tai haluaan hankkia lapsia. Tavoitteen kannalta kirja on vähän ristiriitainen. Vaikka itse kuulun kohderyhmään, en ymmärrä, miksi nimenomaan vapaaehtoisesti lapsettomien yhteiskunnallista asemaa pitäisi parantaa tai miksi lapsettomuutta pitäisi korostaa luomalla lapsettomista uusi huomioitava vähemmistö. Yhteiskunnan tulee tukea perheitä, pariskuntia ja yksineläjiä, sen mukaan kun ne tukea tarvitsevat. Elämäntilanteet muuttuvat kaikilla niin perheillä kuin lapsettomillakin. Tukiryhmiä me kaikki tarvitsemme, mutta ihmisten liiallinen kategorisointi ei auta ketään.

Ei äitimateriaalia
toimittanut Nefertiti Malaty
Reuna, 2018

Himmler ja hänen suomalainen buddhansa

Finlandia-voittaja Tapio Tamminen on perehtynyt pahuuteen ja natsismiin. Kirjoitettuaan ruotsalaisen kansankodin pimeistä puolista, terrorismista ja pahuuden viehätyksestä hän kertoo nyt natsijohtaja Heinrich Himmlerin hierojasta Felix Kerstenistä. Himmler ja hänen suomalainen buddhansa kertoo monikasvoisesta hahmosta, jonka persoonasta kirjailijankin on vaikea saada otetta. Kerstenin tarina on yksi natsismin liepeille syntyneistä ”faustilaisista” kertomuksista. Schindlerin listan ja Klaus Mannin Mefiston tavoin tarinassa on on kyse yhteistyöstä pahuuden kanssa, käsittämättömästä historian vaiheesta selviytymisestä sekä hyvän ja pahan rajapinnasta.

Kersten syntyi Tartossa baltiansaksalaiseen perheeseen. Saksalaisuudestaan huolimatta perhe ei ollut rikas. Nuori mies osallistui ensimmäiseen maailmansotaan ja saapui Suomeen saksalaisten sotilaiden mukana. Suomessa hän osallistui menestyksekkäästi kansalaissotaan, minkä johdosta hänet palkittiin Suomen kansalaisuudella. Sotilasuran sijasta hän löysi lahjakkuutensa hierojana, lähti opiskelemaan alaa Berliiniin ja menestyi. Alusta asti hän onnistui hankkimaan kuuluisia ja rikkaita asiakkaita. Heistä tunnetuin oli ankarista mahakivuista kärsivä SS-johtaja Heinrich Himmler, joka oli käytännössä hieronnasta täysin riippuvainen. Sodan aikana Kersten ilmeisesti pystyi vaikuttamaan Himmleriin ja toimimaan välittäjänä monissa neuvotteluissa, joiden tavoitteena oli juutalaisten pelastaminen. Mahdollisesti hänen ansiostaan Himmler luopui ajatuksesta räjäyttää keskitysleirit asukkaineen, Kerstenillä oli keskeinen rooli myös Valkoiset bussit -operaatiossa, joka pelasti tuhansia keskitysleirien asukkaita Ruotsiin. Kiistanalaisempi on Kerstenin oma väite, jonka mukaan hän pystyi estämään suunnitellun Alankomaiden asukkaiden pakkosiirron itään. Sankarihahmoksi Kersten on ongelmallinen. Jopa hänen läheisensä ja häntä arvostavat henkilöt myöntävät, että tällä oli joustava suhde totuuteen, hän kehitti tarinoita ja ilmeisesti jopa väärensi todisteita. Toisaalta lukemattomat muutkin natsiaikaa eläneet ovat jälkeenpäin selittäneet toimintaansa parhain päin. Miestä ja aikaa on mahdotonta erottaa toisistaan. Varsin kiistatonta lienee kuitenkin se, että Kerstenin on täytynyt olla poikkeuksellisen karismaattinen persoona, mikä auttoi häntä kohoamaan arvostetuksi parantajaksi ja neuvonantajaksi.

Mielenkiintoinen ulottuvuus kirjassa oli kuvaus esoteerisista ja itämaisiin uskontoihin liittyvistä aatteista, jotka olivat suosittuja 20-luvun Saksassa. Itämaisiin uskontoihinhan kirjan monitulkintainen nimikin viittaa. Kirjoittaja on perehtynyt myös tähän aihepiiriin. Arjalaisuuteen liittyvät hämärät filosofiat olivat natsi-ideologiassa keskeisiä. Monille natseille myös eläinsuojelu ja luontoarvot olivat tärkeitä.  Esimerkiksi antroposofiasta nouseva biodynaaminen viljely on suosittua. Natsi-Saksahan oli ensimmäinen maa, joka kielsi esimerkiksi eläinkokeet. Maassa noudatettavat ihmiskokeet tosin asettivat edistysaskeleen vähän outoon valoon. Tähän salatieteiden ja luonnonlääkinnän aaltoon liittyi myös Kerstenin toiminta vaihtoehtolääketieteen edustajana. Luonnonlääketieteen vastapainona oli huumekulttuuri, jota Norman Ohlerin kirja Hitlerin tabut käsitteli. Kirjojen mukaan Hitleriä ja Himmleriä yhdistivät mahakivut, joiden vuoksi he olivat ajoittain täysin toimintakyvyttömiä ja hoitajiensa arvoilla. Kipujen syytä ei tiedetä, mutta epäilemättä jatkuvalla stressillä oli osuutta asiaan. Silti en voi olla miettimättä, oliko kyse ollut tuolloin vielä tuntemattomasta keliakiasta. Olisiko historia toisenlainen, jos sairaus olisi tunnettu jo 30-luvulla?

Kirjan ongelmana on se, että sen varsinainen päätarina jää epäselväksi. Siinä on paljon mielenkiintoista ja mietittävää asiaa, ehkä liiankin paljon. Kirja ei ole varsinainen elämäkerta, vaikka  se kertookin sekä Himmlerin että Karstenin elämän koko vaiheet. Kirjan painotus on silti sodan viimeisessä vuodessa. Kummankin päähenkilön persoonallisuutta pohditaan mielenkiintoisesti, mutta etenkin Kersten jää mysteeriksi. Kirja piirtää Himmleristä paljon selvemmän kuvan. Siinä puhutaan paljon myös Ravenbrückin naiskeskitysleiristä ja kuvataan useiden nimeltä tunnettujen vankien vaiheita.  Kirjan lopussa sen kyseenalaiseksi keskushahmoksi nousee vielä ruotsalainen Folke Bernadotte, jonka sankarimyytin romuttamiseen Tamminen uhraa kirjasta ehkä liiankin suuren osan. Kirja todistaa, että Bernadotten rooli juutalaisten pelastamisoperaatioissa oli Kersteniin verrattuna varsin vähäinen ja että hänen katteeton sankarimyyttinsä liittyi Ruotsin valtion pyrkimykseen luoda mainetta humanitaarisena ihmisoikeuksien puolustajana. Tavoitteena oli piilottaa aikaisempi yhteistyö natsien kanssa. Käytännössä taloudellinen Ruotsin kanssa oli käytännössä mahdollistanut Saksan sodankäynnin ja vielä sodan ensimmäisinä vuosina Ruotsi oli suhtautunut juutalaispakolaisiin hyvinkin vastahakoisesti. Kuningasperheellä ja monilla poliitikoilla oli läheisiä natsisympatioita. 

Kirjan mukaan Ruotsin lisäksi myös liittoutuneet olivat hyvin perillä holokaustin todellisuudesta. Kansanmurha oli heidän silmissään vain sodan harmillinen sivujuonne. 

Kirja rinnastaa lopussa juutalaisvainot ja nykyisen pakolaiskysymyksen. Yksittäisten, ulkopuoliseksi koettujen heikossa asemassa olevien  pelastaminen ei ole tänäänkään politiikan keskiössä.

Tamminen, Tapio
Himmler ja hänen suomalainen buddhansa
Atena, 2018

Musta sielu, valkonaama : kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta

Löysin Ritva Siikalan parin vuoden takaisen kirjan Musta sielu, valkonaama etsiessäni monikulttuurisuudesta kertovaa elämäkerrallista kirjaa lukupiirin luettavaksi. Kirja oli yllättävä löytö. Se ei ole  teatteriohjaajan elämäkerta vaan kohtauksia ja kohtaamisia tämän ennakkoluulottoman ja voimakastahtoisen naisen elämästä.  Kirja on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu, nopeasti luettava. Vaikka kyse on vakavista asioista, monessa asiassa voi nähdä myös koomisen ulottuvuuden. Siikalalla on myös itseironiaa.

Ritva Siikalan suuntautuminen kansainvälisyyteen alkoi jo nuorena. Hän lähti aikoinaan ensimmäisten suomalaisten vaihto-oppilaiden joukossa Amerikkaan ja myöhemmin kibbutsilaiseksi Israeliin. 70-luvun alussa hän halusi adoptiolapsen kehitysmaasta aikana, jolloin suomalaiset järjestöt eivät vielä kansainvälisiä adoptioita hoitaneet. 90-luvulta alkaen tämä edelläkävijä alkoi luoda teatteria yhdessä maahanmuuttajien kanssa. Tosin Siikala itse puhuu mieluummin uussuomalaisista kuin maahanmuuttajista. Siikalan luoma Kassandra 20000 -teatterihanke toi Stoan lavalle  esiintyjiä, joiden juuret ovat Somaliassa tai Karjalassa, mutta myös vanhojen suomalaisten vähemmistöjen edustajia. Näin tehtiin näkyväksi Suomen moninaisuutta. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, että monikulttuurisuushankkeen alkuperäinen nimi oli  Sateenkaari. Nimellä haluttiin viitata silloin kulttuurien moninaisuuteen. Nimi vaihdettiin,  koska ei haluttu identifioitua seksuaalivähemistöihin.  

Kimmoke kirjoittajan kansainvälisyyteen tuli kuitenkin kemiläisestä kodista. Sodan aikana hammaslääkäri-isä tutustui saksalaisiin. Hauskoja saksalaisia herroja vieraili myös perheen kodissa. Kun teini-ikäinen Ritva näki Anne Frank -elokuvan, hänen maailmansa mullistui. Juutalaisvainojen synnyttämä syyllisyys innosti hänet ensin Israeliin ja myöhemmin kaikkien torjuttujen ja erilaisiksi tuomittujen puolustajaksi. Isältään hän ei koskaan kysynyt natsismista, mikä myöhemmin kadutti. 

Suuren osan kirjasta kattaa kuvaus Ritva Siikalan ja hänen miehensä Bengt Ahlforsin yhteisestä Afrikan matkasta. Viisikymppinen pariskunta halusi nähdä ghanalaisen vävynsä kotiseudut ja matkusteli länsi-Afrikassa yli kuukauden ajan. Matkustus oli raskasta ja epämukavaa, köyhyys ja orjakaupan muistot sietämättömiä, kulttuurien kohtaaminen ei ollut pelkästään rikastuttavaa. Afrikka ei ollut romanttinen vaan likainen.  Tilaan ja väljyyteen tottunut suomalainen ahdistui ihmisten paljouteen. Mutta tutustuminen vävyn perheeseen muutti käsitystä perheestä pysyvästi, vaikka aluksi olikin hankalaa selvittää ihmisten välisiä sukulaisuussuhteita. Lopulta vieraatkin ymmärsivät, että ei sukulaisuuden aste ole tärkeää vaan ihmisten väliset suhteet. Kaunista oli myös se, että työhönsä ja uraansa keskittynyt pariskunta löysi pitkällä matkalla aiempaa syvemmän ja läheisemmän yhteyden. Matka lähensi, vaikka päinvastaista pelättiin. Vaikutelmaksi tuli, että kaksikielinen pariskunta luottaa ja olla avoin. Ja tämän luottamuksen varaan on kasvanut myös heidän monikulttuurinen perheensä.  Kirjassa viitataan myös siihen, että taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen turvallisuus edesauttavat avoimuutta ja vastaanottavaisuutta. Ihminen, joka pelkää asemansa vuoksi, kokee helposti kaiken erilaisen uhkana. 

Kirja on yhden naisen  puheenvuoro suvaitsevaisuuuden ja avoimuuden puolesta. Uussuomalaiset eivät hävitä suomalaisuutta. Suomen kieli ja suomalaisuus on aina syntynyt kohtaamisesta ja ulkopuolisista vaikutteista.  Kirjan rosot, kirjoittajan itsestään löytämät ennakkoluulot ja epäilytkset vahvistivat kirjan viestiä. Siikala uskaltaa nostaa myös omia pelkojaan ja epäilyjään esiin. Kulttuurien kohtaaminen ei ole helppoa, mutta se on tärkeää. 

Siikala, Ritva

Musta sielu, valkonaama
Aula & co, 2016

Marsalkan ruusu - vanhan Mannerheimin yksinpuhelu

Marsalkan ruusu on ensimmäinen Raija Orasen kirjoittama kirja, jonka olen koskaan lukenut. Ja jo oli aikakin, voisi sanoa. Tämä marsalkka Mannerheimista kertova kirja on kliseisestä aiheestaan huolimatta kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Minämuotoon kirjoitettu teksti pitää otteessaan. Lukija pääsee päähenkilön pään sisään.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Mannerheimin presidenttikaudelle ja aivan sen jälkeiseen aikaan. Kansakunta elää kohtalonhetkiään ja sen johtajaksi on asetettu melkein 80-vuotias marsalkka, jonka terveys horjuu ja jonka ajatukset harhailevat menneissä vuosissa. Ura on ollut poikkeuksellinen ja täynnä käänteitä, mutta yhtä paljon kuin sotia ja politiikkaa, hän ajattelee myös perhettään ja naisiaan. Elämäänsä hän ajattelee paikkojen kautta. Oli lapsuuden Louhisaari kummituskamareineen, juhlien ja rekiajelujen Pietari, Mustan meren lempeä tuuli Odessassa … Poliittisia ratkaisujaan hän ei kadu, mitä nyt joitakin virkanimityksiä. Kaikki ei ole mennyt hyvin, virheitäkin on tapahtunut, mutta katumusta vanha mies ei tunne, vaikka jotkut muistot valvottavatkin öisin. Kaikki on selitettävissä parhain päin. Muistojen lisäksi marsalkkaa jäytää jatkuva pelko Stalinin kätyreistä, jotka joko murhaavat tai raahaavat sotasyyllisyysoikeuteen tuomittavaksi ja teloitettavaksi. Natsiupseerien tavoin hän pitää syanidikapselia taskussaan kaiken varalta.

Mutta elämä ei ole ohi. Vielä on kiinnostusta, vielä on nautittavaa. Vatsahaavastaan huolimatta hän haaveilee herkuista ja nauttii ruoasta aina kun voi. Kun hänet lähetetään Portugaliin toipumaan, hän kiinnostuu hotellinsa pihassa kasvavista ruusuista ja henkilökunnan rakkauselämästä. Eikä marsalkka itsekään ole liian vanha kokemaan vielä ainakin yhtä rakkautta.

Uno Hämäläinen kirjoitti Helsingin sanomissa, että hän ei löytänyt kirjasta mitään isompaa virhettä, vaikka etsimällä etsi. Yhden pikku lapsuksen minäkin huomasin, mutta luulen sen olevan kustannustoimittajan nukahdus. Raija Oranen hallitsee aiheensa. Ainakin minä opin kirjasta oli uusiakin asioita. Kuten sen, että Mannerheimin lanko Hjalmar Linder arvosteli kesällä 1918 valkoisten harjoittamaa terroria ja vaati vankileirejä suljettavaksi. Tämän johdosta tämä aiemmin niin mahtava mies joutui pelkäämään valkoisten kostoa ja vihaa. Minulle uusi yksityiskohta oli myös se, että kirjan mukaan Mannerheimin kiinnostus Punaisen ristin toimintaa kohtaan nousi ainakin osittain siitä, että hän itse tarvitsi järjestön apua paetessaan Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen. Apua saanut pakolainen tunsi kiitollisuutta. Tätä kirjaa voi lukea kuin Suomen historian pikakertausta, marsalkan silmin katseltuna.

Oranen, Raija
Marsalkan Ruusu
Otava, 2018

Hugo - mikrohistoriallinen kurkistus vuoteen 1918

Sirpa Kähkönen on kirjoittanut ja puhunut paljon kansalaissodasta ja sen jäljistä suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän on kirjoittanut oman punaisen sukunsa kokemuksista, mutta ei ole jäänyt oman näkökulmansa vangiksi. Tänä vuonna julkaistu Hugo – 1918 on tilausteos ja osa kansalaissodan 100-vuotismuiston virallista juhlintaa.  

Kirja on pieni sekä kooltaan että näkökulmaltaan. Kaksikielisessä kirjassa on vain 106 sivua ja niihin on sovitettu myös paljon kuvia.  Näkökulmana on myös korostetusti pienen ihmisen näkökulma. Tarina lähtee liikkeelle Aamulehdessä julkaistusta pikkuilmoituksesta, joka käsittelee kadonnutta kihlasormusta. Kun ilmoituksen taustaa aletaan tutkia, se johdattaa tamperelaisen Enbom / Enteen suvun tarinan vaiheille. Suvun miehet kahdessa polvessa osallistuivat kansalaissotaan punaisten puolella ja kansalaissodan kokemukset vaikuttivat suvun elämään sukupolvien ajan.  Lukija saa tutustua kansalaissodan lähdeaineistoon, kirjeisiin, arkistomerkintöihin ja suvun suulliseen perimätietoon. Sukuhistorian selvitys on miltei salapoliisimaista työtä. Sukuhistoria avautuu, mutta paljon jää myös arvailujen varaan.

Kirja sopii hyvin kansallista sovintoa korostavaan juhlavuoteen. Sota ei ollut ainakaan osallistujiensa näkökulmasta mitään harkittua, siihen lähdettiin sotilaille maksetun päivärahan toivossa tai ympäristön paineesta. Sattumallakin oli osansa tapahtumien kulussa ja usein vaikka olisi ollut halu jäädä puolueettomaksi, se ei käytännössä ollut mahdollista.

Vankileirien todellisuutta kirjassa valottavat kirjeet ja lakoniset arkistomerkinnöt. Leirien todellisuus oli kuitenkin niin kaukana arkisesta elämästä, että sen kertomiseen ei löytynyt sanoja. Inhimillisyyden täydellistä alennustilaa ei voi kuvata niille, jotka eivät ole sitä kokeneet. Kirjassa viitataan myös keskitysleirikuvauksista tuttuun ”hauraan hyvyyden” käsitteeseen. Vartijat saattoivat jakaa vangeille omasta ruoastaan tai katsoa muualle, kun joku yritti paeta. Hyvyyden ja pahuuden raja ei ole selkeä.

Kirja tavoittaa myös leirin näkymiä leirin ulkopuolella elävien ihmisten elämäntilanteiden ristiriitaisuuksia. Suvun näyttelijätär esiintyi saksalaisille sotilaille samaan aikaan, kun hänen veljensä taistelivat elämästään vankileireillä. Valkoisiin kuulunut opettaja yritti vedota surmatöistä syytetyn oppilaansa puolesta. Kyse on ihmisistä, tavallisista suomalaisista 

Kähkönen, Sirpa
Hugo : 1918
Tammisaaren punavankiyhdistyksen hoitoyhdistys, 2018

Kosken kahta puolta - Vammalan sotahistoriaa

Kansalaissota on tämän vuoden teema. Se näkyy vuoden kirjasadossa. Mutta onneksi näkökulmia riittää. Monet  ainakin minun käsiini osuneista kirjoista eivät ole kuvauksia taistelevista miehistä tai uhreista vaan näkökulmaa on laajennettu sodasta hengissä selvinneisiin. Niissä tutkaillaan sodan jättämiä jälkiä. Muutamat kansalaissodan kuukaudet ovat voineet muovata ihmisen koko elämän tai vaikuttaa "aina kolmanteen ja neljänteen sukupolveen asti". 

Kuva: Tammi

Jari Järvelän Kosken kahta puolta -romaanissa sotaa katsotaan kolmannen sukupolven lapsen näkökulmasta. Kirjan nykyisyystasona on 70-luvun Vammala, jossa 7-vuotias poika viettää kesälomaansa kosken eri puolilla asuvien mummojensa luona. Mummot vierastivat toisiaan ja suuri osa tuosta vastahakoisuudesta johtui kansalaissodasta, jonka keskelle he molemmat lapsina joutuivat, eri puolille vain. Sodan muistoihin liittyy voimakkaita tunteita ja torjuntaa. Poika osaa tekeytyä aikuisten keskellä näkymättömäksi ja pääsee kuulemaana salaisuuksia ja löytämään jälkiä menneestä. Hänen kauttaan myös vuoden 1918 lapset, myöhemmät mummot saavat äänen. He pääsevät kertomaan hirveyksistä, joita he joutuivat lapsena näkemään ja  joihin he joutuivat osallistumaan ymmärtämättä niistä mitään. Osallistumisesta seurasi elämänikäinen syyllisyys. Syyllisyyttä tunteneet ja muuten traumatisoituneet lapset kasvoivat vaikenemaan ja linnoittautuivat omaan leiriinsä uskaltamatta kohdata toista osapuolta.

Kirjan vahva lapsinäkökulma toimii. 70-luvun poika on uskottava serkkusarjan pienimpänä ja kiusatuimpana. Kansalaissodan ajan tytöt taas elävät elämäänsä sodan keskellä mollamaijoineen. He muistuttavat uutiskuvien pakolaislapsia, jotka kantavat nallejaan sodan raunioiden keskellä.  Myös kirjan aikakausikuvaus tuntuu uskottavalta. Jopa kirjan teemaan karmealla tavalla sopiva lasten rallatus "Let's go lehmät, navetta palaa", oli kuin muistuma 70-luvun lasten maailmasta.

Järvelä, Jari
Kosken kahta puolta
Tammi, 2018

Uuden ajan nainen : Hilja Pärssisen elämä

Graafinen suunnittelu
Tuula Mäkiä

Sukupuolten tasa-asvosta ja naisten varhaisesta äänoikeudesta syystä ylpeän Suomen tulee olla ylpeä myös varhaisista naispoliitikoistamme. Siksihän me juhlimme kaksi vuotta sitten ensimmäistä naisministeriämme, Miina Sillanpäätä. Tähän juhlintaan liittyi myös Miina Sillanpää - edelläkävijä -kirjakin. Tarkasti ottaen ensimmäinen naisministerime oli kuitenkin vuoden 1918 punaisessa hallituksen sosiaaliasiain valtuutettu Hilja Pärssinen. Kapinahallitukseen osallistuneita ei kuitenkaan ole ollut tapana muistaaa virallisissa tilastoissa. 

Ensimmäinen tai ei, Hilja Pärssinen (1876-1935) on kuitenkin epäilemättä elämäkerran arvoinen. Halsuan papin tytär jäi nuorena orvoksi, sai kouluttautua kansakoulunopettajaksi. Nuorena opettajana hän innostui suomalaisuus- ja raittiusaatteesta, aloitti runoilijanuran ja lähti mukaan työväenliikkeeseen. Politiikka vei hänen kansanedustajaksi ja toisin kuin esimerkiksi Miina Sillanpää, hän sitoutui vallankumoukseen ja punaisten hallitukseen. Hilja Pärssinen selvisi pakomatkasta Venäjälle ja paluuta seuranneesta vankeustuomiosta. Saatuaan kansalaisoikeutensa takaisin hän nousi vielä uudelleen Eduskuntaan ja ehti toimia kansanedustajana useita vuosia ennen kuin syöpä vei hänet alle 60-vuotiaana.

Uuden ajan nainen -kirjan tekijät tuovat Hilja Pärssiseen oman näkökulmansa. Marjaliisa Hentilä on tutkinut poliittista historiaa ja työväenliikkeen naisia. Matti Kalliokosken suku on Halsualta. Hänen isoisänsä Viljami Kalliokoski kasvoi Halsuan pappilan torpparina ja tunsi Hilja Pärssisen sekä nuorena tyttönä että myöhemmin kansanedustajatoverina. Armi Viita taas on Hilja Pärssisen sukulainen ja tuntee suvun perimätiedon. Lapsia Hilja Pärssisellä ei ollut eikä aviomiehensä papereita tai tietoja saatu kirjaa täydentämään. Aineistossa on aukkoja muutenkin. Esimerkiksi tiedot pakoretkestä Venäjälle perustuvat Pärssisen omiin oikeudessa annettuihin ja siksi tarkoituksenhakuisiin kertomuksiin. Kirjan henkilökuva jää siksi osin viitteelliseksi. 

Kirja kuvaa lahjakasta ja rohkeaa naista, joka ei pelännyt tarttua haasteisiin. Kielitaitoinen nainen edusti Suomen työväenliikettä ulkomaisissa kongresseissa ja verkostoitui. Hän osasi myös antaa tilaa muille, hän esimerkiksi siirsi osan eduskunta-aloitteistaan muiden naiskansanedustajien nimiin, jotta muutkin kuin hän pääsisivät esille. Ahkera ja velvollisuudentuntoinen kansanedustaja teki töitä syövästä huolimatta ja lähti lopullisesti sairauslomalle vasta kaksi viikkoa ennen kuolemaansa. Hän oli vallankumouksellinen ja tutki myös sosialismin teoriaa. Hän kannatti kieltolakia ja pyrki toimillaan helpottamaan naisten ja lasten asemaa yhteiskunnassa. Vaikka hän ihaili ja arvosti varhain kuollutta pappi-isäänsä, hän vastusti kirkon julkista asemaa yhteiskunnassa. Kirjoittajat eivät kuitenkaan osaa sanoa lopullista syytä siihen, miksi Hilja Pärssinen lähti mukaan vallankumoukseen eikä siitä, mitä hän varsinaisesti ajatteli punaisten toiminnasta sodan aikana ja jälkeenpäin.

Mutta itse päähenkilön lisäksi kirja tutustuttaa lukijaansa Hiljan aikaan, sadan vuoden takaiseen Suomeen. Maahan, jossa naimisissa oleva nainen ei voinut olla lehden päätoimittaja, siksi Työläisnainen-lehden keulakuvaksi tarvittiin naimaton Miina Sillanpää. Jopa taisteleva naispoliitikko joutui alistumaan miehensä tahtoon, kun oli kyse kotipaikan valinnasta ja jossa naisopettajan palkka oli virallisesti miesopettajan palkkaa heikompi. Kirja on myös muistutus Suomen ja etenkin sen eliitin pienuudesta. Hilja Pärssinen tunsi tietysti kaikki vasemmistopoliitikot, mutta Maalaisliiton Kyösti Kallio oli hänen koulutoverinsa ja Viljami Kalliokoski lapsuustuttu. Nuorsuomalainen Lucina Hagman oli hänen esikuvansa ja yhteistyökumppaninsa. Naisasiaa ajavat naiset tekivät muutenkin yhteistyötä halki puoluekentän. Minua hämmästytti etenkin tieto siitä, että varauksellisesti työväenliikkeeseen suhtautunut kirjailija Maila Talvio oli Työläisnainen-lehden avustajia. Tämä piirien pienuus saattoi olla selitys siihen, että Suomi nousi kansalaissodasta niin nopeasti. Kun kaikki päättäjät tunsivat toisensa, pitkälle vihanpidolle ei ollut edellytyksiä.

Kirja taustoittaa myös kieltolain kannattajien ajattelua. Kieltolaki oli työväenliikkeen alkuperäisiä tavoitteita, alkoholi nähtiin nimenomaan työläiskotien uhkana, keinona estää työläisiä nousemasta vaatimaan oikeuksiaan. Se ei ollut uskonnollinen vaan sosiaalinen ja moraalinen kysymys. Alkoholi oli uhka erityisesti naisille. 30-luvulle tultaessa kieltolain ongelmat jo näkyivät, mutta Hilja Pärssinen uskoi lakiin edelleenkin itsepäisesti.  Näkemystä vahvisti myös se, että silloinen pahin poliittinen vastustaja, Lapuan liike, sitä vastusti. Kansanäänestys, jossa laki kumottiin, oli Pärssiselle pettymys. Hänelle alkoholin saatavuus ei ollut vapauttaa kuten nykysuomalaiselle, päinvastoin. Voisi myös sanoa, että suhteessa kieltolakiin Hilja Pärssisen halsualainen syntytausta näkyi. Keski-Pohjanmaa eli silloisen Vaasan läänin pohjoisosa oli ainoa äänestysalue, jossa kieltolain kannattajat saivat enemmistön. Tässä asiassa epäilemättä Kalliokoski ja Pärssinen löysivät toisensa. Kieltolakikysymys on myös osoitus mielikuvapolitiikan voimasta. Kieltolain kannattajat leimattiin aikanaan naurettaviksi ja tätä naurettavan politiikan leimaa he kantavat edelleenkin.

Yksityiselämässä Hilja Pärssisellä oli vaikeita hetkiä. Hän menetti vanhempansa, mutta yhteys sisaruksiin säilyi koko elämän ajan. Hän avioitui nuorena ja vuosikymmenien ajan puoliso Jaakko Pärssinen oli tärkeä yhteistyökumppani, jonka kanssa hän perusti koulun ja pakeni puneisten vallan luhistuttua Venäjälle. Avioliitossa oli kriisinsä eikä kukaan tiedä, millaiset puolisoiden välit oikeasti olivat. Hiljalla saattoi olla salasuhde ennen kansalaissotaa. Aviomies taas yritti kansalaissodan ja pakomatkan jälkeisessä oikeudenkäynnissä vierittää syyn punaisten hallintoon osallistumisestaan vaimonsa niskoille ja näin selvitä vähäisemmällä rangaistuksella. Lopullisesti ja ulkoisesti suhde kuitenkin kariutui, kun mies löysi uuden ja itseään 40 vuotta nuoremman naisystävän. Liitto oli lapseton. Lapsettomuuden syytä ei voi tietää, mutta ainakin Hilja Pärssiselle oli tärkeää saada kasvattilapsi. Vankilavuosien jälkeen kasvattitytöstä tuli hänen elämänsä keskipiste.

Koskettavinta kirjassa oli sen loppu. Syöpää sairastava kansanedustaja haluaisi vielä elämänsä lopussa sopia kaikki riidat ja vihassa lausutut sanat. Sovintoa hän olisi halunnut paitsi aviomiehen myös kaimansa, IKL:n Hilja Riipisen kanssa. Voi hyvin kuvitella. että nämä kaksi ilmeisen särmikästä ja omassa aatteessaan palavaa Hiljaa olivat olleet "kiivaasti eri mieltä Eduskunnassa". Sovinto jäi ilmeisesti tekemättä. Hilja Pärssisen työ jäi kesken eikä hänen nimeään ole juuri tunnettu ainakaan työväenliikkeen ulkopuolella. Hän oli edistämässä asioita, joista monet toteutuivat hänen jälkeensä. Esimerkiksi Ensi kotien liittoa ja vapaampaa suhtautumista aborttiin. Vaikka hänet on parhaiten tunnettu hävinneistä yrityksistä, kansanvaltuuskunnasta ja kieltolaista, poliitikkona hän oli raivaamassa tietä uuden ajan naisille. Sitä kai kirjan otsikko haluaa meille sanoa.

Hentilä, Marjaliisa
Kalliokoski, Matti

Viita, Armi

Uuden ajan nainen : Hilja Pärssisen elämä

Siltala, 2018

Katseelta kätketty - salaisia romansseja ja luonnonsuojelua Gotlannissa

Tästä näyttää tulevan dekkariblogi, vaikka tarkoitus oli toinen. En voinut vastustaa  Anna Janssonin uusinta Gotlanti-dekkaria. Katseilta kätketty on Janssonia parhaimmillaan. Auvoisaa uusperheen onnea elävä Maria Wern joutuu taas selvittämään rikossarjaa, joka koskettaa läheltä sekä Mariaa että hänen esimiestään Tomasta. Kirjan alussa Marian poikapuolta puukotetaan, sitten Tomaksen  aikuinen tytär katoaa. Juoneen liittyy myös tulipalo, jonka yhteydessä Marian palomiespuoliso Björn pääsee näyttämään taitonsa ja rohkeutensa. Murharyhmällä on niin paljon henkilökohtaisia siteitä selvitettäviin juttuihin, että välillä jopa pelätään, että rikokset jäävät jääviysongelmien vuoksi selvittämättä. Tätä Gotlannille tyypillistä pienten piirien ilmiötä käsitellään kirjassa muutenkin. Saari on niin pieni alue, että vaikka kaikki eivät välttämättä tunnekaan kaikkia, eri yhteyksistä tutut henkilöt kuitenkin väistämättä törmäävät toisiinsa jossain uudessa yhteydessä. Tuntemattomana saarella ei voi asua. Pienuuden toinen puoli on yhteisöllisyys. Saarella asuva voi luottaa naapurien tukeen ja apuun. 

Kannen suunnittelu:
Helena Hammarström

Tämän kirjan jännitys pysyy yllä eikä lukija ei malta heittää kirjaa kädestään.  Kirjan teemat liittyvät toisaalta salaisiin romansseihin, toisaalta luonnonsuojeluun. Kirjassa Gotlannissa ollaan - ehkä - aloittamassa öljynporausta, mikä jakaa mielipiteitä voimakkaasti.
Loppuratkaisu sisältää jälleen kerran vähän liian monta sattumaa ja epäuskottavaa asiaa, mutta siihen asti juoni toimii. Muiden teemojen oheen on vielä upotettu raiskausteema, joka on tämän kirjan kannalta turha, mutta ehkä siihen palataan vielä seuraavissa kirjoissa.

Parasta on kuitenkin jälleen kerran Gotlanti. Kirjassa liikutaan tällä kertaa varsin laajasti etenkin saaren länsi- ja eteläosissa. Etenkin Östergarnslandet tulee tutuksi. Gotlannissa matkailleelle nousee lukiessa kova ikävä.

Jansson, Anna
Katseilta kätketty
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Gummerus, 2018

Tämän kaiken minä annan sinulle - synkkiä salaisuuksia Galiciassa

Dolores Redondo on suosittu ja ilmeisesti myös arvostettu espanjalaisdekkaristi. Hän sai tänä vuonna uutuusteoksestaan  Tämän kaiken minä annan sinulle Planeta-kirjallisuuspalkinnon. Tämä kustantamon jakama palkinto on osunut ennenkin dekkaristille, sen ovat saaneet ainakin Javier Sierra ja Alicia Giménez  Bartlett.

Itse kiinnostuin kirjailijan aiemmin suomennetusta Baskimaa-sarjasta, koska siinä liikutaan Pyhän Jaakon -tien kulkijoille tutussa Navarrassa. Uutuuskirja tavallaan jatkaa tietä eteenpäin, se sijoittuu Galician maakuntaan lähelle pyhiinvaellustien päätepistettä. Kirjassa jopa piipahdetaan kerran Santiagon de Compostelan katedraalin lähellä ja ihmetellään säkkimäiseen sadeasuun pukeutuneita pyhiinvaeltajia. Osa kirjailijan kansainvälisestä suosiosta selittynee juuri pyhiinvaellusturismilla. Seudut ovat tuttuja miljoonille tien kulkeneille. Tässä kirjassa minua kiinnosti erityisesti kuvaus Belesarin tekoaltaasta, joka rakennettiin 60-luvulla Miño-jokeen. Altaan tieltä siirrettiin lukuisia kyliä tiili tiileltä uusiin paikkoihin. Niistä kuuluisimpana  vaellusreitin varrella oleva Portomarinin kylä. Romaanin mukaan kirkkaalla säällä vanhojen kylien jäänteet voi vielä nähdä veneestä.

Episodi joen pohjassa olevista kylistä sopii hyvin kirjan teemaan. Kirjassa puhutaan menneisyydestä ja toisaalta myös siitä, kuinka vähän läheisetkin ihmiset tietävät toisistaan. Joskus toisesta voi paljastua yllättäviä seikkoja, kuin kyliä joen pohjasta. Kirjan alussa menestynyt  madridilaiskirjailija Manuel saa kuulla, että hänen aviomiehensä on kuollut liikenneonnettomuudessa. Surun keskellä hän joutuu hämmästelemään myös miehensä kuolinpaikkaa. Alvaro on liikkunut aivan eri puolilla Espanjaa kuin hän on antanut miehelleen ymmärtää, Samalla paljastuu, että mies on vuosien ajan elänyt myös toista, aviomieheltä salattua elämää kaukana Galiciassa. Tällä on ollut lapsuuskodin perhe, josta hän ei puhunut koskaan, markiisin arvonimi ja sen myötä arvostettu asema sekä suuri omaisuus. Hänen kuolemansa ei ehkä olekaan viaton auto-onnettomuus vaan  murha. Murhan selvittelyn yhteydessä miehestä paljastuu synkkiä salaisuuksia. Oliko rakastettu paitsi murhattu myös murhaaja?

Kirjan teksti on Redondon edellisten kirjojen tapaan vuolasta. Kirjassa on melkein 700 sivua. Tarina kulkee hyvin, mutta pieni karsinta olisi saattanut tiivistää kerrontaa ja jännitystä. Kaikki asiat eivät ole täysin uskottavia, mutta se kuuluu lajityyppiin. Ristiriita on jo lähtökohdassa; suvussa ja kylässä on synkkiä salaisuuksia, on asioita, joista ei puhuta. Siti kirjan hahmot tuntuvat  ainakin suomalaisen lukijan silmin ilmaisevan tunteitaan ja ajatuksiaan varsin estottomasti. Kirjassa puhutaan merkittävistä ja ajankohtaisista asioista, kuten katolisen kirkon asemasta ja sen sisäisistä, piilotelluista väärinkäytöksistä, huumeongelmasta, joka on ilmeisesti Galiciassa erityisen vaikea ja vanhan yläluokan edelleen vahvasta asemasta. Kuten Redondon Baskimaa-sarjakin osoitti, Espanja ei ole yksi yhtenäinen maa. Galicia on köyhää syrjäseutua, joka on kaukana Madridista. Sillä on oma kieli ja oma identiteetti. Myös tässä kirjassa yliluonnolliset tapahtumat ovat olennainen osa arkipäivää. Perinteinen taikausko ei ole kadonnut. Mielenkiintoinen yksityiskohta Redondon kirjoissa ovat myös hirviöäidit. Tässäkin kirjassa esiintyy kolme lasta synnyttänyt vanha nainen, joka lähinnä halveksii, vihaa ja nöyryyttää lapsiaan. Toisaalta kirjassa on myös puhetta äitiyden voimasta ja vahvasta halusta saada lapsi. Lieneekö äititeemalla yhteyttä kirjailijan omaan elämään?

Kirjan keskeisistä henkilöistä monet ovat homomiehiä, kirjassa puhutaan myös homoseksuaalisuuteen liittyvästä salailusta ja suoranaisesta homofobiasta. Kirjan viesti tuntuu kuitenkin olevan se, että ajat ovat muuttuneen, salailun aika ohi. Kahde miehen parisuhde on itsestäänselvä asia. Kirjassa kaikilla perinteisillä ennakkoluuloilla varustetun entisen poliisiluutnantin ystävystyminen päähenkilö Manuelin kanssa on suorastaan oppikirjamainen esimerkki ennakkoluulojen voittamisesta. Naislukijana minua kiinnostaisi tietää, mitä miehet ajattelevat poliisiluutnantin syömishäiriön kuvauksesta ja tulkinnasta. Syömishäiriöt kun kirjallisuudessa ovat yleensä naishahmojen ominaisuus.

Kirjan suomenkielinen otsikko on alkuteokselle uskollinen ja saa kirjassa selityksensä. Otsikko on osoitus siitä, että Raamatun lauseet elävät yhä elämäänsä kirjallisuudessa ja kulttuurissa.

Kirjasta on mielenkiintoisen arvion kirjoittanut ainakin Tuijata.

Redondo, Dolores
Tämän kaiken minä annan sinulle
espanjan kielestä suomentanut Sari Selander
Gummerus, 2018

Lyödyn laki - komisario Koskinen edelleen töissä

Seppo Jokinen on luonut 23. Komisario Koskinen -kirjan. Kunnioitettava sarja. Sen, joka on lukenut kaikki edelliset, on tietysti luettava tämäkin.

Komisario on yhtä äreän sympaattinen kuin ennenkin. Elämä on nyt onnellista. Monien käänteiden jälkeen komisario ja hänen Ullansa ovat löytäneet yhteisen ihanan kodin. Työasiat eivät lujasta päätöksestä huolimatta pysy kodin seinien ulkopuolella. Työneuvotteluja ja jopa epävirallisia kuulusteluja pidetään keittiön pöydän ääressä. Muta sekin vain lisää elämän idyllisyyttä. Yhdessä elävät poliisit ymmärtävät toisiaan ja toistensa töiden vaativuutta. Ja myöhäisessä keski-iässä toisensa löytänyt pariskunta ymmärtää, että myös eksät ja toisen lapset ovat väistämätön osa elämää. parisuhteen lisäksi työyhteisö on tärkeä. Tässä sarjassa viitataan myös AA-ryhmiin, mitä kirjallisuudessa tapahtuu yllättävän harvoin.

Hyvä matkakirja

Rikosjututkin ovat tyypillistä Jalosta. Kirjassa käsitellään ajassa olevia asioita, kuten valelääkäreitä ja maassa laittomasti elävien tilannetta. Paljon esillä ollut psykopaattiteemakin kirjasta löytyy, mikä on sarjassa uutta. Nyt maailman murjomien rikoksiin sortuvien rinnalla on myös varsinaista pahuutta. Puhetta on myös tietosuoja-asioista ja muistutetaan, että asiaankuulumattomat henkilöhaut ovat myös poliiseilta kiellettyjä. Kun Tampereen kesässä tapahtuu outoja väkivallantekoja, katoaminen ja tuhopoltto, poliisijoukko joutuu pitkään miettimään, mitkä asiat kuuluvat yhteen.

Sarja dokumentoi Tampereen muuttumista. Tässä kirjassa kuvataan kaupungin keskustan rakennustyömaita ja  Nekalan idylliä. Komisario rakastaa rautateitä, ehkä myös kirjailija itse, ja monien aiempien kirjojen tapaan junista puhutaan paljon. Mielenkiinnolla jään odottamaan, ehtiikö komisario nähdä Tampereen raitiovaunun toiminnassa. Tulevalle tutkimukselle näillä kirjoilla voi annaettavaa. Ne tallentavat sekä aikaa että kaupunkikuvaa.

Jokinen, Seppo
Lyödyn laki
Crime Time, 2018

Generalens dotter - Dagmar Thesleff, kansainvälinen suomalainen

Emelie Enckell on suomenruotsalaisten kulttuurisukujen jälkeläinen, joka eläkkeelle jäätyään on keskittynyt kirjoittamaan vanhempiensa ja sukunsa tarinoita kirjoiksi. Aiemmin hän julkaissut isänsä, professori ja kirjailija Olof Enckellin elämäkerran. Äidistä, Dagmar (Daggi) Thesfeffistä, kertova kirja kertoo perhetarinan toisen puolen. Minulle Olof Enckellin nimi oli ennestään vain  hämärästi tuttu ja suvun vaiheet  outoja. Kiinnostuin aiheesta luettuani Martti Backmannin kirjan Harriet ja Olof. Se kertoo Dagmarin äidin Harriet Thesleffin suhteesta nuoreen jääkäriupseeriin Olof Lagukseen. Lagus kuoli lähellä Viipurin rintamaa viettäessään yhteistä aikaa sotasairaanhoitajana toimineen Harrietin ja jääkäriystävänsä kanssa. Kuolema on antanut aihetta spekulaatioille ja juoruille. Backmannin kirjassa vihjaillaan salaliitoista, joihin olisi liittynyt myös Harrietin puoliso ja silloin kuusivuotiaan Dagmarin isä Wilhelm.  

Wilhelm Thesleff oli alun perin venäjän armeijan upseeri, joka toimi 1918 saksalaisten ja suomalaisten välisenä yhteysupseerina. Sekä Wilhelm että hänen puolisonsa olivat taustaltaan viipurilaista yläluokkaa. Suomeen saavuttuaan Wilhelm ajautui konfliktiin toisen Venäjän armeijassa palvelleen upseerin, Mannerheimin, kanssa. Kansalaissodan jälkeisenä saksalaissuuntauksen aikana hän toimi Suomen puolustusministerinä ja armeijan ylipäällikkönä. Kun Saksa hävisi sodan, hän erosi eikä enää palannut julkisiin tehtäviin. Myös Thesleffien avioliitto päättyi eroon. Wilhelm avioitui uudelleen, eli ja työskenteli pääosin Viipurissa ja Kauniaisissa. Hänen terveytensä oli kuitenkin huono ja hän joutui olemaan paljon sairaalassa, kärsimään kipuja ja kokeilemaan monenlaisia hoitoja. Ilmeisesti sairauksien alkusyy oli nuorena sotilaana sairastettu syfilis. Ajan kuvaa sekin. Sodan aikana Harrietista oli ilmeisesti tullut ilmeisesti narkomaani, kirjassa ei kerrota selvisikö hän aineista koskaan eroon, mutta tämän muutenkin haasteellisen naisen persoonaan riippuvuus varmasti vaikutti. 20-luvulla Harriet eli levotonta elämää välillä Euroopassa, välillä Viipurissa. 30-luvulla Harrietin elämä tasoittui, kun hän  avioitui venäläisen nukketeatterin johtajan Viktor Schmakoffin kanssa. Sovinnaisuuksiin hän ei elämänsä aikana taipunut.

Emelie Enckell viittaa kirjassaan Backmannin kirjan ajatuksiin ja antaa niihin perheen näkökulman. Kirjassa puhutaan Wilhelm Thesleffin vaikeasta asemasta ja hänestä piirtyy varsin myönteinen kuva.  Hänen toimintaansa ymmärretään, mutta myöskään Mannerheimia ei haluta arvostella. Kirja perustuu suurelta osin Dagmar Thesleffin päiväkirjoihin ja kirjeisiin sekä muihin suvun papereihin. Se keskittyy aikaan ja elämään, jota 1945 syntynyt Emelie ei kunnolla muista tai tunne. Monien muidenkin lasten tavoin, kirjailija haluaa ilmeisesti selvittää, kuinka äidistä tuli se ihminen, jonka hän muistaa ja mitä muuta kuin äitiyttä tämän elämään sisältyy. Alkupuheen mukaan jo se, että äidillä oli olemassa päiväkirjoja vuosikymmenien ajalta, oli perheelle yllätys.

Kirja jakautui selkeästi kahteen eri osaan. Ensimmäinen osa kertoo nuoresta ja yksinäisestä tytöstä, joka vanhempiensa avioeron jälkeen eli äidinäitinsä kanssa Rivieralla ja vieraili isänsä luona Suomessa lähinnä kesäisin. Hänestä kasvoi monikielinen ja kaunis nuori nainen, joka tottui seurustelemaan prinssien ja raharikkaiden kanssa, mutta joka kaipasi isäänsä. Suhde isään oli lämmin ja rakastava, isälle kirjoitetut kirjeet heijastavat syvää kaipuuta. Äiti sen sijaan jäi etäiseksi. Joskus äitinsä tavatessaan Daggi jopa ihmetteli: ”Onko tämä todellakin minun äitini!”. Tytär ilmeisti koki aina, että ei ollut saanut  rakkautta äidiltään. Isoäiti tarjosi ylellisyyttä, mutta ei ymmärrystä. Hän vaati Dagmarilta kuuliaisuutta ja – oman käsityksensä mukaista – moitteetonta käytöstä. Poissaolevan äidin kohtalo varjosti suhdetta. Vain kerran isoäiti viittasi äidin osuuteen Olof Laguksen kuolemassa ja uhkasi, että jos Dagmarista ei kasva kunnollista nuorta naista, hänelle voi käydä kuin äidilleen ja  joutua osaksi skandaalia. Kun kirja perustuu pääosin Dagmarin päiväkirjoihin, lukija voi vain arvailla kuinka suuri osa mummon ja tyttärentyttären ristiriidoista ovat tavallista puberteettia, mikä taas vanhenevan isoäidin ymmärtämättömyyttä ja jopa sairautta. Lapsuus oli poikkeuksellinen ja jätti jälkensä.  Kotielämä oli usein synkkää ja sitä synkisti vielä Dagmarin jatkuva sairastelu. Tyttö oli hauras, koulunkäynti keskeytyi monta kertaa ja lapsena Dagmar saikin lähinnä kotiopetusta. Dagmar sai kuitenkin läheisiä ystäviä ja vartuttuaan kauniiksi naiseksi myös paljon ihailijoita. Välillä heitä oli yhtä aikaa useampiakin. Mielenkiintoista oli se, että poikaystävistä kaikkein vakavin oli Algeriassa kasvanut ranskalaissotilas ja Dagmarkin vietti pitkän aikaa Oranin kaupungissa poikaystävän vanhempien luona.

Kirjan toinen osa alkaa, kun Dagmar kohtaa Suomessa itseään kymmenen vuotta vanhemman Olof Enckellin. Tapaaminen johti pikaiseen avioliittoon, joka kesti Olofin kuolemaan saakka. Rakkautta riitti, vaikka lukemattomien muidenkin avioparien tavoin Dagmar vuosien jälkeen totesi, että ei olisi koskaan voinut kuvitella, kuinka vaikeaa elämästä voisi tulla. Olof Enckell oli sulkeutunut, työlleen omistautunut mies, joka joi. Olof oli kerran eronnut ja hänellä oli ainakin yksi naissuhde, joka jatkui vielä toisenkin avioliiton aikana. Kirjassa Olof Enckellin persoona jää vähän varjomaiseksi. Kirjoittaja ei enää tässä kirjassa selitä isänsä persoonaa. Suvun tarina olisi pitänyt aloittaa Olof Enckellin elämäkerrasta. Kieli- ja tanssitaitoisesta Dagmarista tulee edustava puoliso, mutta hän ei pääse koskaan irti huonommuuden tunteistaan. Koskaan hän ei tunne olevansa riittävän hyvä. Perhe-elämä ei riitä hänelle, välillä hän kaipaa takaisin nuoruutensa seuraelämään, saamaan huomiota ja kokemaan seikkailuja. Eroottiset ajatukset vaivasivat mieltä ajoittain. Avioliiton suurin kriisi on Dagmarin ja kirjailija Tito Collianderin molemminpuolinen ihastus sodanjälkeisinä vuosina.

Kansi: Anders Carpelan

Dagmarin tarinan edetessä uskonto saa siinä entistä suuremman osan. Jo nuorena Rivieralla hän tutustui ystäviensä myötä katoliseen kirkkoon, vaikka hän perheensä mukana kasvoi luterilaiseksi ja kävi Suomessa rippikoulun tavalliseen tapaan. Algerialaisen miesystävän perheessä uskonto oli tärkeä ja keskeinen asia. Dagmaria ei painostettu, mutta perhe olisi mielellään nähnyt hänen vaihtavan uskontoa. Nuori Dagmar ei halunnut kirkkoa vaihtaa, mutta vuosikymmeniä myöhemmin hän oli valmis matkustamaan Vatikaaniin ja liittymään katolisen kirkon täyteen yhteyteen. 30-luvulta hän tutustui Oxford-liikkeeseen ja sai sen piiristä itselleen merkittävän yhteisön.  Sen ohella Metodistikirkko, Emmaus-liike ja Ekumeeninen keskus Espoon Myllyjärvellä olivat hänelle merkittäviä keskuksia. Dagmar oli uskonnollinen etsijä, joka ajoittain tunsi ahdistusta. Suomalaisen herätysliikekristillisyyden edustaman ”elämänkielteisen” kristillisyyden hän koki itselleen vieraaksi.

Kirjan lukeminen on rikkonaista, koska siinä päiväkirja- ja kirjesitaattien osuus tekstistä on niin suuri. Ne tuovat kohteen lähelle, mutta myös hidastavat lukemista. Kirjan alun nuoren tytön päiväkirjat ovat helppoa ruotsia, tarinan edetessä ja kirjoittajan kypsyessä ne asettivat ainakin minun ruotsinkielentaitoni koetteelle. Kirjoittaja haluaa antaa kohteensa, äitinsä, puhua itse puolestaan eikä ilmeisesti halua tai uskalla tulkita ja selittää kohdettaan valmiiksi. Lukijalle kirja tarjoaa kuvan erikoisen elämän eläneestä ja hauraudessaan voimakkaasta naisesta, jonka elämänpiiri oli erilainen kuin useimpien hänen aikalaistensa. Kirja esittelee myös kiinnostavia sivuhenkilöitä, joiden tarinaa ei kerrota loppuun tai kiinnostavia nopeita näkymiä erilaisiin yhteisöihin. Ainakin minua jä kiinnostamaan, miksi Dagmarin algerialainen miestystävä lakkasi pitämästä yhteystä tai mitä tapahtui hänen ystävättärensä miehelle, joka karkotettiin Ranskasta toisen maailmansodan aattona. Sosiaalisesti mielenkiintoinen oli myös kuvaus elitistisen tyttökoulun tyttöjen keskinäisistä suhteista. Kiinnostavia näkymiä yksityisiin maailmoihin.

Enckell, Emelie
Generalens dotter : Dagmar Thesleff
Schildts & Söderströms, 2018

Tulilapsi - Rebeccan tunnelmissa

Kesälomalla ja erityisesti lomamatkalla luetaan perinteisesti dekkareita. Juonivetoinen jännitys sopii luettavaksi vaikka junassa tai hotellissa juuri ennen nukahtamista. Minulle brittiläisen Tremaynen kirjat olivat ennalta kokemattomia vaikka kirjailijan nimi olikin kirjaston hyllystä tuttu. Kirja sijoittuu muodikkaasti Cornwalliin, tapahtumapaikkana ihana kartano ja TV-sarjoista tutut idylliset kylät. Lisäkoristeena synkkä kaivos. Kirjan kansi tosin jo kertoo, että tässä ei ole kyse idyllistä kauhusta ja lapsesta.

Juoneltaan kirja on eräänlainen nykyajan Rebecca. Nuori nainen kokee salamarakkauden komean ja rikkaan leskimiehen kanssa ja huomaa päätyneensä joutilaaksi kartanonrouvaksi maaseudulle. Miehen ensimmäinen vaimo on kuollut vasta pari vuotta sitten ja tuon käsittämättömän kauniin naisen muisto tuntuu elävän kaikkialla talossa. Alkuperäisestä Rebecca-kirjasta poiketan tässä nykyajan versiossa uuden vaimon seurana suuressa tyhjässä kartanossa on äitiään kaipaava poikapuoli, johon uusi vaimo sai heti ensi tapaamisella luotua lämpimän suhteen.  Kirjan alussa vallitsee täydellinen perheonni, jonka salaperäiset tapahtumat  kartanossa ja etenkin pojan käyttäytymisen hämmentävät muutokset rikkovat. Liittyikö ensimmäisen vaimon kuolemaan jotain hämärää? Vai eikö hän itse asiassa kuollutkaan? Parin vuoden takaisten salaisuuksien lisäksi kirjassa selvitetään aviomiehen suvun vuosisataisia vaiheita. Vääryyksiä, työläisten riistoa ja perheväkivaltaa tuntuu esiintyneen polvesta polveen.  Synkkiä varjoja ja salaisuuksia on myös nuoren äitipuolen taustassa. Niin päähenkilö kuin lukijakin miettii, ovatko kirjan hämmentävät tapahtumat selitettävissä psykologian vai rajatiedon avulla.

Kirjailija pyrkii piinaavaan psykologiseen jännitykseen. Minusta kirjassa oli vähän liikaa yritystä, liikaa erilaisia kauhun elementtejä. Ja kaikessa kauheudessaan tarina eteni tuskastuttavan hitaasti. Jos kerronta olisi ollut tehokkaampaa, henkilöiden ja tapahtumien epäuskottavuus ei olisi haitannut. Epätodennäköiset sattumat yleensä kuuluvat tällaiseen kirjallisuuteen. Tämä tarina ei ole riittävän valloittava eikä tunnelma tarpeeksi kiehtova, jotta lukija antaisi epätodennäköisyydet anteeksi. Henkilöihinkin on vaikea samaistua, heistä epäluonnollisin on kahdeksanvuotias poika, joka kuulostaa teini-ikäiseltä.

Jatkossa taidan jättää tämän kirjailijan teokset hyllyyn, vaikka olen niitä kehuviakin blogikirjoituksia lukenut. Tähän kirjaan on kasattu miltei kaikki ajassa olevat myyvät teemat ja kokonaisuutta koristettu vielä yhteydellä klassikkokirjailijaan.  Kiinnostava asia kirjassa oli kuvaus merenalaisista tinakaivoksista. Täytyypä ottaa Google esiin ja vähän selvittää asiaa. Huonokin kirja voi aina johtaa johonkin uuteen.

Tremayne, S. K.
Tulilapsi
englannin kielestä suomentanut Jaana Iso-Markku
Otava, 2017

Siipirikko mies - satumaailma ja Libanonin historiaa

Käännöskirjallisuus tavoittaa suomen kielen joskus hitaasti. Amin Maaloufin Goncourt-palkittu Siipirikko mies -kirja suomennettiin yli 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Ja hyvä, että suomennettiin. Lotta Toivanen on tehnyt hienon työn suomentajana. Eikä kirja, joka käsittelee Libanonin kansanryhmien suhteita, pakolaisuutta ja ulkovaltojen roolia Lähi-idässä ole yhtään vanhentunut. Päinvastoin.

Kirjan alkuperäisen nimen sanatarkka käännös olisi Tanioksen kalliot, nimi viittaa kirjan päähenkilöön.  Siipirikko mies -termikin kirjassa esiintyy ja se viittaa niihin, jotka joutuvat jättämään kotiseutunsa. Siis pakolaisiin. Kirjan syntyhistoria viittaa kirjailija Maaloufin oman suvun tarinaan. Hänen esi-isänsä syyllistyi 1800-luvun alun Libanonissa patriarkan murhaan, mistä alkoi pitkä koston kierre. Kansanryhmien väliset sodat ja vihanpito ovat olleet Libanonin historiaa myöhemminkin. Myös kirjailija itse on joutunut valitsemaan sodan ja pakenemisen väliltä ja muuttanut Ranskaan. Kirja ei silti ole sukutarina, se kuvaa tapahtumia niin kuin ne olisivat voineet tapahtua.

Kannen suunnittelu:  Jenni Noponen

Kirjan kieli on kaunista, käännöksenäkin. Tekstistä osa on kirjoitettu vanhan vuoristokronikan muotoon. Se viittaa vanhoihin satuihin ja legendoihin. Se tuo mieleen Tuhannen ja yhden yön satujen maailman. Samalla kirja kuitenkin avaa sellaista historiaa, joka ainakin minulle oli tuntematonta. 1830-luvulla kun Libanonin alue oli osa jo silloin murenevaa Turkin imperiumia, eurooppalaiset valtiot Ranska ja Englanti kiinnostuivat alueesta. Jo Napoleon oli retkellään jättänyt seudulle muiston Ranskan vallankumouksen aatteesta. Sittemmin länsimaisia vaikutteita levittivät protestanttiset kirkot, joita perustettiin myös maailman vanhimpien kristittyjen alueelle. Kirjan keskeinen ympäristö on katolista, maroniittikristittyjen hallitsemaa Libanonia. Muslimien ja druusien kanssa on totuttu elämään. Mutta kirja kertoo myös siitä, että kansanosien välisen epäluulon syntymiseen ei paljoa tarvita. Usein kansanryhmien väliset kiistat ovat ulkopuolisten tarkoituksella lietsomia. Niin silloin kuin nytkin.  Kirjan historiallista pohjaa ovat myös kuvaukset maanjäristyksistä ja alkuaan albanialaisen pasha Alin nousu Egyptin johtajaksi ja valtatekijäksi. Kirjassa katsellaan 1800-luvun murrosvuosia Lähi-idän näkökulmasta.

Kirja kuvaa Libanonin vuoria ja kyliä kauniisti. Lukija voi uskoa, että kirjailija ajattelee kotimaataan kaivaten ja rakastaen. Vuoret pysyvät, usein kylätkin, vaikka vallanpitäjien nimet vaihtuvat.

Maalouf, Amin
Siipirikko mies
ranskan kielestä suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus, 2015

Keskipäivän haltija - sivustakatsojien historiaa

Julia Franckin kirjoittama kirja Keskipäivän haltija voitti ilmestyessään Saksan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Deutscher Buchpreis -palkinnon. Avain-kustantamo teki hienon työn julkaistessaan kirjan suomeksi. Monien muiden palkittujen saksalaisromaanien tavoin tämäkin käsittelee Saksan 1900-luvun kipeää historiaa ja sen jättämiä jälkiä. Näkökulma on kuitenkin tuore. Kirjan lukeminen palkitsee, vaikka siinä tuntuu olevankin vähän liikaa sivuja

Kirjan alku on riipaiseva ja koukuttava. Sodanjälkeinen itäinen Saksa, kaoottinen rautatieasema, täpötäysi juna. Epätoivoisten pakenijoiden joukossa äiti ja pieni poika, jotka eksyvät toisistaan. Luku on vaikuttava, lukija haluaa lukea kirjan loppuun asti kuullakseen, mitä oikein tapahtui. Franck, Julia

Dramaattisen alun jälkeen tarina palaa ajassa ensimmäisen maailmansodan loppuvuosiin. Suurin osa kirjasta on äidin tarinaa, kuvausta siitä, kuinka äiti eli elämänsä lapsesta aikuiseksi ja päätyi lopulta oman lapsensa kanssa rautatieasemalle. Kirjassa käydään läpi Saksan historian ratkaisevat ja raskaat vuodet, mutta kirjassa ei kuvata poliitikkoja eikä SS-miehiä vaan tavallisia ihmisiä. Poliittiset tapahtumat jäävät maininnan asteelle, lukijalle on sijoitettu tekstiin viitteitä tunnettuihin tapahtumiin, suomalaiselta lukijalta osa viitteistä saattaa jäädä huomiottakin, mutta keskeistä on arki. Talouskriisi näyttäytyy niin, että päähenkilöiden tuttavista yhä useampi on ilman työtä, natsivallan vakiintuminen näkyy juutalaistaustaisten työntekijöiden katoamisena työpaikalta, Wannsee-järven huvilat mainitaan. Kirjan päähenkilön syntyperään liittyy tahra, hänen mielenterveysongelmista kärsivä äitinsä on taustaltaan juutalainen. Tämän kaksinkertaisen tahran kätkeminen onnistuu, mutta elämä käy raskaaksi. Jatkuvassa pelon ilmapiirissä eläessään hän lukuisten muiden tavoin joutuu valitsemaan, kenelle on uskollisin. Ankarissa olosuhteissa ihmiset joutuvat tekemään valintoja, joita helpompaa aikaa elävien on vaikea ymmärtää. Yksi kirjan vaikuttavimpia kohtauksia on hetki, jossa päähenkilö pakosta joutuu vastakkain keskitysleirivankien elämän todellisuuden kanssa. Tiedostamisen hetki ei ole kaunis, lukijakin tuntee kohtauksessa tuskaa ja häpeää omasta ulkopuolisuudestaan.

Kirjassa on lukuja, joita ainakin minä olisin toivonut lyhennettävän. En olisi halunnut esimerkiksi lukea loputtoman pitkiä kuvauksia päähenkilön sisaren seksielämästä, vaikka nekin tietysti tukivat kirjan tarinaa. Mutta kokonaisuutena lukeminen kannattaa. Koukuttavaa alun ja venytetyn keskikohdan jälkeen kirjan loppu palkitsee. Tämä on ankaraa aikaa elävien naisten tarina. Ihmisten, jotka pakotetaan elämään omaa elämäänsä ulkopuolisina.

Kirjasta on kirjoittanut arvionsa ainakin Reader, why did I marry him?

Ja mikäkö se on se keskipäivän haltija. Saksalaisen tarun mukaan haltija voi ilmestyä kotiin keskelle päivää, viedä naisilta järjen ja lapset. Ainoa, jolla sen voi torjua on puhuminen. Ajattelemisen aihetta itse kullekin.

Keskipäivän haltija
saksan kielestä suomentanut Raija Nylander
Avain, 2009

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa - sodan pitkä varjo

Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on kooltaan pieni ja nopeasti luettava kirja, mutta se jää ajatuksiin pitkäksi aikaa. Kirja tarkastelee Rosa Liksomin Everstinnan ja Minna Rytisalon Lempin tavoin suomalaisten ja saksalaisten sodanaikaisia suhteita Lapissa. Toisin kuin edellä mainituissa kirjoissa, tässä sotaa tarkastellaan vuosikymmenien päästä ja nähdään sen seuraukset seuraavallekin polvelle.

Kirjan keskushenkilö on perhostutkija Max, saksalaisen idän ja lappilaisen äidin poika. Kirjan vahva perhosteema tuo mieleen Joel Haahtelan Perhostenkerääjän. Isäänsä poika ei ole tuntenut ja äitikin on jäänyt etäiseksi.  Puhumattomuus kuvasi äidin ja pojan, mutta myös pojan ja tämän tyttären välejä. Vaikeneminen jatkuu sukupolvesta toiseen. Äidin kuoltua poika löytää tämän jäämistöstä viittauksen isäänsä sekä itselleen tuntemattoman perhosen.  Löydöt innoittavat selvitystöihin, jotka tapahtuvat 80-luvun metodein. Perhosta etsitään suurista hakuteoksista, isän tietoja maakunta-arkistosta ja aikalaisten kertomuksista. Isän etsintä johtaa Hampuriin, aikoinaan suuren, mutta luomisvoimansa kadottaneet säveltäjän konserttiin. Konsertissa esitetään kolmentoista sinfonian sarja. Se antaa kirjalle nimen ja rytmittää  sitä.

Sodanaikaisia tapahtumia, salaisuuksia, tunteita ja väärinkäsityksiä avautuu. Jotain selviää myös salaperäisestä perhosesta.

Kirjan kieli on kaunista, minimalistista. Lauseet ovat lyhyitä. Kaikkia yksityiskohtia ei tarvitse kertoa. Kerronnan lisäksi kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä, kirjeistä, valokuvista ja asiakirjoista. Kirjassa musiikin lisäksi puhuu myös hiljaisuus.

Ahokumpu,Anna-Liisa
Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus, 2018

Rakkautta vahingossa - äänikirjana

Äänikirja on oiva keksintö, joka pelastaa monelta kyllästymisen ja epätoivon tilateelta. Aamuvarhain alkaneella junamatkalla en jaksanut lukea ei kä unikaan tullut, silloin kepeä äänikirja oli hyvä vaihtoehto. Siihen oli helppo keskittyä ja matka sujui kuin itsestään. Ellibs-kirjaston kokoelmista löytyi teos Rakkautta vahingossa.  Kirjan tekijä Veera Vaahtera on kirjailija Pauliina Rauhatalon hyvin tunnettu kirjailijanimi. Nimimerkkiä käyttäen hän  kirjoittaa kepeitä, suorastaan vanhanaikaisia romanttisia viihderomaaneja. Kuin Hilja Valtosen romaanit 2000-luvun maailmaan sijoitettuna. Yhteistä kaikille kirjailijan kirjoille on  huolellinen ja  kaunis kieli sekä  naisen elämään liittyvät aiheet. Teksteissä on huumoria ja ehkä myös omaan vakavaan kirjailijapersoonaan liittyvää ironiaa.

Ellibs-kirjaston liittymä

Rakkautta vahingossa sijoittuu kirjailijan synnyinseuduille, Tornionjokilaaksoon. Kirjassa kolmikymppinen helsinkiläisnainen palaa mummolta perimäänsä taloon odottamaan yllätysraskautensa etenemistä ja rakentamaan uuttaa elämää. Elämää värittävät lappilaiset miehet molemmin puolin valtionrajaa sekä synnytyksen jälkeistä masennusta potevien naisten vertasitukiryhmä.  Kirjaiija osaa repiä huumoria vakavista asiosita, myös itse kokemistaan kuten masennuksesta ja aamupahoinvoinneista. Kirjan paikalliset henkilöt puhuvat soljuvaa murretta, jonka ominaispiirteet on joskus kiteytetty sanomalla lauseeseen "H panhan kaikhin sanoihin". Kirjailija hallitsee murteensa,  ainakin minun korvissani teksti oli täysin luontevaa. Anni Kajos äänikirjanlukijana lukee tekstiä niin taitavasti, että kirjasta nauttii sekin kuulija, joka ei yleensä murrekirjallisuudesta innostu. Tällainen teksti on äänikirjana parhaimmillaan.

Vaahtera, Veera
Rakkautta vahingossa
lukija Anni Kajo
Tammi, 2013