Valas nimeltä Goliat - muistoja Ceausescun Romaniasta

”Olipa kerran niin kuin ei koskaan ennen”

Cristina Sandun esikoisteos  Valas nimeltä Goliat pääsi Finlandia-ehdokkaiden joukkoon, hieno lähtö kirjalliselle uralle. Kirja on paitsi runollisen maalaileva esikoisteos myös kirja, joka laventaa suomalaisen kirjallisuuden maailmankuvaa.  Kirjailija on kahden kulttuurin kasvatti, suomalaisen äidin ja romanialaisen isän tytär. Aivan kuten kirjan päähenkilö Albakin, joka tulkkaa romanialaisia kerjäläisiä Helsingin diakonissalaitoksella. Tästä nykyhelsinkiläisille tutusta Romania-kontekstista kirja etenee nyky-Romaniaan ja Ceaucescun vuosiin. Siinä kerrotaan romanialaisen suvun ja sen asuttaman talon vaiheita sodanjälkeisestä ajasta tähän päivään asti. Myös synkkiä ja vaiettuja salaisuuksia.  Sen keskushahmona Sudeksi kutsuttu isoisä, jonka hautajaisiin suku kirjassa kokoontuu.

Kirja ei etene suoraviivaisesti vaan polveilee eri aikatasoissa ja tarjoilee lukemattoman määrän tarinoita ja viittauksia myytteihin ja historiaan.  Osa viittauksista jäi luultavasti ainakin minulta ymmärtämättä, mutta kaltaiselleni keski-ikäiselle lukijalle kirja palautti mieleen vuoden 1989 joulukuun uutistapahtumat. Me kaikki seurasimme diktatuurin kaatumista, vaikka sen todellisuus oli meille vieras. Kirja kertoo diktatuurista sekä naurettavia että riipaisevia esimerkkejä. Ensimmäisiin kuuluu lähdeluettelo, joka ei noudata aakkosjärjestystä vaan jonka alkuun kuuluu aina maan johtajan teos. Jälkimmäisiin taas homon isoenon kohtalo. Kirja ei pysähdy vallankumoukseen vaan kertoo myös vanhan vallan edustajista, jotka etsivät uudessa Romaniassa uuden aseman ja korruptiosta joka jatkuu järjestelmistä huolimatta.



Mutta jo ennen vallankumousta suljettu maa avautui turisteille, joita valuutan toivossa houkuteltiin Mustan meren rannalle. Heidän mukanaan saapui vaalea ja kaunis suomalainen tyttö, josta tuli kylän kaunein morsian. Päähenkilön vanhempien rakkaustarina yhdistää ja ylittää rajat, mutta kirja tarjoaa esimerkin myös koti-ikävästä, joka voittaa rakkauden. Eikä rakkaus ole ainoa syy lähteä ja jättää kotimaa. Kirja kertoo eri syistä lähteneistä. Joku yrittää sopeutua uuteen maahan, toinen luo uuteen maahan oman pikku-Romaniansa ja on onnellinen vain lentokoneessa kahden kotimaansa välillä.

Kirjan nimellä on todellisuustausta. Goliat oli yksi kolmesta balsamoidusta valaasta, jota 1950-luvulta lähtien kuljetettiin ympäri Eurooppaa. Valaita sai käydä rahaa vastaan ihmettelemässä. Yllättävää kyllä, valaat ylittivät myös silloisen blokkirajan ja myös romanialaiset pääsivät ihmettelemään tuota valtavaa otusta. Myyttinen hahmo, josta kerrottiin tarinoita ja joka muistettiin. Vai muistettiinko?

Tarina myyttisestä valaasta ei ehkä olisi ollut kirjassa ihan välttämätön lisä. Se ei mielestäni onnistunut sitomaan hajanaisen kirjan osia yhteen vaan lisäsi ennestään kirjan fragmentaarisuutta. Tämä ei ole kertomus valaasta vaan Romaniasta ja kulttuurien kohtaamisesta kertova anekdoottikokoelma.  Jutut ovat herkullisia, kirjan kieli kaunista ja runollista, aistivoimaista.  Kirjan kokonaisuus on sekava, mutta sen osat kantavat.

Sandu, Cristina
Valas nimeltä Goliat
Otava, 2017



Everstinna : synkkä yksinpuhelu

”Läpitte maailman historian on ollu niitä, jotka kertoo ja niitä, jokka ei kerro ko häpeä estää puhumisen”

Rosa Liksomin Everstinna-romaanin minäkertoja on niitä, jotka kertovat ja jotka eivät häpeä. Verankarvainen romaani sopii #metoo-kampanjan aikaan. Se puhuu asioista, joista monet ovat häpeän vuoksi vaienneet. Kirja ilmestyi jo syksyllä ja on – ansaitusti – saanut paljon julkisuutta.  Siksi minäkin tiesin lukiessani, että kirjan nimetön päähenkilö on kirjailijan fiktiivinen näkemys 1984 kuolleesta lappilaisesta kirjailijasta Annikki Kariniemestä, Rosa Liksomin perheen tuttavasta. Kirjaa lukeakseen taustaa ei kuitenkaan tarvitse tuntea. Kariniemen elämä antaa kirjalle joitakin raameja, mutta sisältö ja tulkinnat ovat Rosa Liksomia.



Lapin murteella kirjoitettu kirja on monologi, jossa vanha nainen, Everstinna, muistelee. Varhain kuolleen jääkäri-isän perintönä hän oli saanut valkoisen Suomen aatteen, liittyi Lotta Svärdiin ja matkusti salaa lapualaisten kokoukseen Ouluun. Kiihkeä rakkaussuhde isän ystävän, Everstin, kanssa sitoo hänet suomalaiseen natsismiin ja tutustuttaa sodan aikana saksalaisiin sotilaisiin. En muista lukeneeni yhtä paljasta kertomusta suomalaisen äärioikeiston maailmankuvasta. Kirjan päähenkilöt olivat niitä, jotka näkivät ja kuitenkin uskoivat. He joutuivat todistamaan Lapin vankileirien ja itärintaman kauhuja ja kuuntelemaan natsien näkemyksiä suomalaisista alempana rotuna. Everstinna ei selittele eikä puolustele. Aika oli vihan ja koston aikaa, ihminen tottui ympärillään olevaan julmuuteen.  ”Mulle kävi niin, että monia asioita mie aluksi kauhistelin mielessä, …. mutta jo viikkoa myöhemmin olin tottunut”.

Väkivallalla on sekä makro- että mikrotaso. Päähenkilö avioituu sodan jälkeen Everstinsä kanssa ja mies, jonka luonteesta lukija sai varottavia viitteitä jo alusta lähtien, osoittautuu sodan jälkeen sadistiseksi hakkaajaksi. Mies kävi vieraissa, vaikka oli omasta vaimostaan sairaalloisen mustasukkainen. Julkisivu pidettiin kunnossa, vaimo kävi miehensä kanssa juhlissakin silloin, kun kasvoissa ei ollut mustelmia, mutta pukeutui harvoin lyhythihaisiin. Vaimo pysyi perhehelvetissä parikymmentä vuotta, kunnes ”lopulinen seinä tuli vasthaan”.  Kirjan kuva sairaasta rakkaudesta on pelottava. Fyysinen ja henkinen väkivalta lamaannuttaa eikä uhri osaa tai uskalla lähteä. Mutta pitkä parisuhde ei ole yksipuolinen, väkivaltaisessa suhteessa hakatulla on oma roolinsa. Näissäkin suhteissa on symbioottiset ulottuvuutensa. Aviomiehen, Everstin, luonteen kieroutuneisuudelle, suoranaiselle pahuudelle, tarjotaan mahdollisia syitä, mutta asiaa ei selitetä loppuun asti. Sodat raaistavat, mutta lukija jää pohtimaan myös Everstin lapsuudesta kerrottuja lyhyitä katkelmia.

Kaiken kauheuden keskellä kirja on myös ylistys Lapin luonnolle. Poliittinen viesti on ehkä kappaleessa. jossa mainitaan Jerisjärvi ja Talaskangas, viime vuosituhannen erämaaliikkeen taistelualueet. Soiden mystisyyttä ja houkuttavuutta henkivät episodit tuovat mieleen Aino Kallaksen Sudenmorsiamen. Everstinna kokee Lapin suot yhtä voimallisina ja eroottisina kuin tuon kirjan päähenkilö Aalo. Suo antaa voimaa ja liittyy (kiellettyyn) seksuaalisuuteen. Mutta kielletty ei ole kaunista ja romanttista vaan rumaa ja tabuja rikkovaa. Kirjan kuvauksia 14-vuotiaan ja aikuisen välisestä seksistä oli vaikea lukea. Kirjan lopussa teema näyttäytyy vielä uudesta näkökulmasta.

Kirja muistuttaa Aino Kallaksen kirjoista myös siinä, että sillä on oma kielimaailmansa. Murretta voi käyttää niin luovasti, että lopputuloksena on mestariteos. En ole Lapin murteen tuntija, mutta teksti vaikutti aidolta puheelta. Kirjan kielestä nauttii sellainenkin lukija, joka ei yleensä murreteksteistä pidä. Kuten minä. Persoonallinen kieli toi puhujan ikään kuin lähemmäksi. Kieli on paikoitellen niin ilmaisuvoimaista, että lukija aistii tekstin kaikilla aisteillaan. Näin esimerkiksi silloin, kun kuvataan päähenkilön opettajakokemusta sahatavaralta haisevassa kylässä, jonka ympärillä aukesi kesyttämätön jänkä.   Hauskimpia ilmauksia olivat ulkomaisten sanojen ja nimien murteelliset väännökset, kuten Vitkun Kiislinki (Vidkun Quisling) tai Siik Haili (Sieg Heil). Ne osoittavat, että ulkomaiset vaikutteet eivät ole aina tulleet Lappiin Helsingin tai yleiskielen kautta vaan Lapilla on ollut myös suora yhteys muuhun maailmaan. Ajatus, jonka epäilemättä sekä Annikki Kariniemi että Rosa Liksom jakaisivat.

Liksom, Rosa
Everstinna
Like, 2017

Pentti Linkola : ihminen ja legenda

Pentti Linkola : ihminen ja legenda -kirja on valittu Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi. Valinta innostaa perehtymään tämän ekofilosofin ja Suomen kuuluisimman kalastajan elämään. Riitta Kylänpään kirja ei ole kriittinen tutkimus vaan elämäkerta, joka tekee kunniaa kohteelleen. Kirjassa maailmaa katsellaan Linkolan näkökulmasta. Sen luettuaan lukija alkaa nähdä ja ymmärtää linkolalaista maailmaa. Kirjoittaja on haastatellut Linkolaa  perusteellisesti, mikä sinänsä jo tekee kirjasta kulttuuriteon.

Kirjan tarkkuus ja seikkaperäisyys epäilemättä kuvaavat  hyvin sen kohdehenkilöä, mutta yksityiskohtien runsaus, monet sitaatit ja pitkät nimiluettelot saattavat tehdä lukemisesta haastavaa ainakin sille, joka ei tunne1900-luvun suomalaista kulttuurielämää. Henkilöhakemisto ja tarkempi sisällysluettelo olisivat minusta helpottaneet tämän kirjan lukemista.

Alaotsikkon mukaisesti  Kylänpää kuvaa Linkolan legendaa, filosofiaa ja julkisuuskuvaa sekä yksityistä ihmistä  julkisivun takana. Ainakin minä sain muuttaa käsitystäni erakoksi kuvittelemastani miehestä. Kirja kuvaa Linkolan hyvinkin sosiaaliseksi ja verkostoituneeksi mieheksi, jolle perhe ja ystävät ovat olleet korvaamaton tuki. Verkostoitumista helpotti syntyminen Linkolan (alun perin Collan) ja Suolahden kulttuurisukujen jäseneksi. Hänen isänsä oli yliopiston rehtori ja isoisä sen kansleri. Suomen sivistyneistön piirit olivat varsin pienet, Linkoloiden suku- ja tuttavapiireihin kuului aikanaan siitä suuri osa. Kun hänen koulunsa vielä oli Suomalainen yhteiskoulu, koulutovereista suuri osa päätyi professoreiksi, tutkijoiksi ja kulttuurivaikuttajiksi, kuten Matti Klinge, Pekka Tarkka, Risto Pelkonen ja monet muut. Mutta yhteydet ja ystävyydet eivät automaattisesti säily. Pentti Linkola  on ollut hyvä yhteydenpitäjä, hyvä etsimään kontakteja ja kaikesta päätellen hyvä myös säilyttämään ystävyyksiä. Kalastajan mökillä on aina käynyt paljon vieraita ja keskustelu  on ollut vilkasta. Linkola on ollut myös koko ikänsä kova kirjoittamaan kirjeitä. Hänelle kirjeiden aika on jatkunut, vaikka suuri osa meistä on lopettanut sen kokonaan ja pitää yhteyksiä yllä sähköisiä välineitä käyttäen. Linkola on lukenut kaunokirjallisuutta koko ikänsä, arvostaa sitä ja keskustelee kirjoista mielellään. Verbaalinen lahjakkuus pärjäsi myös erinomaisesti torikauppiaana.

Lapsuus oli idyllinen. Perhe eli isän, kasvitieteen professorin, virkatalossa, Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan päärakennuksessa. Talossa, jota oli kaavailtu Suomen kuninkaan asunnoksi. Vaikka työkeskeinen isä jäi etäiseksi, perhe-elämä oli lämmintä. Kesät vietettiin Suolahden suvun kesäpaikassa Sääksmäellä. Idylli päättyi sotaan, ensin velipuoli kaatui jatkosodan alussa, sitten isä kuoli yllättäen syöpään, perhe menetti kotinsa ja statuksensa.  Pentille raskain menetys oli suvun kesäpaikan menetys. Perhettä piti pystyssä äiti, joka eli 58 vuotta miehensä jälkeen. Äiti oli sitkeä ja ymmärtäväinen, hän tuki ja kannusti herkkää poikaansa elämänsä loppuun asti. Äiti kirjoitti kirjeitä, keitti mehuja ja majoitti poikansa naisystäviä. Pentti sai tukeutua äitiinsä 68-vuotiaaksi asti.

1961 alkanut avioliitto kesti 14 vuotta. Nuori vaimo asui mökissä, kalasti miehensä apuna ja hoiti lapset, kunnes ei enää jaksanut. Pentillä oli uusi naisystävä jo ennen avioliiton päättymistä, mutta naisten kesken ei ollut riitaa. He sopivat asiat sopuisasti keskenään, vaimo siirsi ”taakan” uudelle naisystävälle ja lähti tyttärineen kaupunkiin. Naisystäviä riitti jatkossakin, välillä heitä oli useampiakin yhtä aikaa. Kahden naisen loukku oli tuttu tilanne. Pitkäaikaisin Pentin naissuhteista on kuitenkin kestänyt 70-luvulta tähän päivään asti. Lapsia Pentti ei ymmärtänyt, heistä avioliiton aikanakin heistä huolehti äiti yksin. Usein alle kouluikäiset tytöt jätettiin kahdestaan päiväksi kotiin, kun vanhemmat lähtivät päiväksi kalastamaan. Nykyisin sosiaaliviranomaiset puuttuisivat asiaan. Tyttäret häpesivät köyhää kotiaan ja erikoista isäänsä. Yhteys isän ja tytärten välille löytyi vasta, kun tytöt olivat aikuisia. Linkolan kanssa ei ole ollut helppo elää. Hän on herkkä, helposti itkevä ja helposti raivostuva mies, jonka elämässä on ollut pitkiä ja syviä masennusjaksoja. Tukea on tarvittu.

Linkolan luontoharrastuksen alkuna olivat linnut, koko elämän kestävä intohimo. Jo nuorena keväät kuluivat linturetkillä, hän on rengastanut tuhansia lintuja, tarkkaillut niitä vuosikymmeniä ja tehnyt lintuseurannasta pikkutarkat muistiinpanot. Hän on myös kääntänyt ja kirjoittanut lintukirjoja. Biologian opinnot katkesivat, vaikka aihe kiinnosti. Sisätyö ja akateeminen maailma eivät olleet häntä varten. Kalastajan työn Linkola valitsi, koska se mahdollisti lintujen tarkkailun ja elämisen ulkona. Ulkoilmaelämä oli niin tärkeää, että nuorena pasifistiksi julistautunut Linkola valitsi asepalveluksen, koska aseettomassa palveluksessa olisi voinut joutua sisätöihin. Linkola eli ja kulki luonnossa, tarkkaili muutoksia ja oppi rakastamaan maisemaa. Kalastajan työn ohessa hän kirjoitti ja julkaisi ahkerasti. Julkaisutoimintaa helpottivat hyvät kontaktit. Kirjoitukset käsittelivät huolta luonnosta ja maisemasta. Tunteikkaimmat tekstit liittyivät suuriin hakkuisiin ja lintujen katoon. Linkolan suhde maisemaan on miltei uskonnollinen, metsä on pyhä.

Linkolan huoli luonnosta kehittyi ekofilosofiaksi. Sen mukaan ihminen on yksi laji muiden joukossa, tärkeätä ei olisi suojella ihmistä vaan koko maapalloa. 60-luvulta tähtien Linkola varoitti tuhosta, jonka ihmisen toiminta ja hallitsematon väestönkasvu aiheuttavat. Koska tärkeintä olisi rajoittaa ihmisten määrää, sodat ja ihmisiä tappavat onnettomuudet ovat hyvä asia. Kehitysapu, sosiaalitoimi ja kaikki pyrkimykset nostaa ihmisten elintasoa pitäisi estää. Elämällä askeettisesti Linkola itse on näyttänyt esimerkkiä, mikä on herättänyt kunnioitusta häntä kohtaan. Sen sijaan hänen yhteiskunnalliset näkemyksensä ovat herättäneet kauhua ja vastustusta. Joskin myös ihailua.  Häntä on nimitetty ekofasistiksi ja syytetty terrorismiin kannustamisesta. Itse hän totesi, että ”minusta ei tullut terroristia, koska minulla oli niin hyvä äiti”.  Linkolan karulla filosofialla on myös nostalginen ulottuvuutensa, hänen ihannemaailmansa on sotaa edeltävä aika, eli hänen oman lapsuutensa maailma. Silloin metsiä ei oltu vielä hakattu, väestönkasvu oli vielä hallinnassa ja elintaso alhainen. Yhteiskunnan tuloerot ovat hänen mielestään hyvä asia. Pieni hyväosainen eliitti ei aiheuta ympäristötuhoa. Kun koko kansan elintaso nousee, kasvava kulutus tuhoaa luonnonvarat. 
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen
Linkola on myös kertonut ihailevansa ja arvostavansa vanhempiensa kaltaisen vanhan suomalaisen sivistyneistön elämää. Heidän elämänsä oli kurinalaista ja he tunsivat työskentelevänsä jonkun itseään suuremman hyväksi.

Kun vihreä liike syntyi 70- ja 80-luvuilla, Linkola oli aluksi innostunut. Hän uskoi ja toivoi, että vihreät toteuttaisivat hänen ajatuksiaan  luonnonsuojelusta ja yhteiskunnasta.  Vuonna 1986 hän kirjoitti tulevaa vihreää puoluetta varten "Ehdotuksen toimenpideohjelmaksi", johon hän kokosi keskeiset ajatuksensa. Ohjelmaa pidettiin liian radikaalina ja muutenkin Linkola joutui pettymään vihreisiin. Linkolan kaltaiset ekologit ajautuivat marginaaliin, enemmistöasemaan pääsivät sosiaalivihreät, jotka Linkolan mukaan tarjoavat kaikille kaikkea. Paitsi vihreisiin, Linkola pettyi myös demokratiaan. Totalitarismi olisi ainoa hallintomalli, jolla maailma voitaisiin pelastaa. Massojen valta näytti johtavan vain kulutuksen kasvuun ja typeryyteen.

80-luvun eläneelle kirja on hyvä muistinvirkistys. Kirja kertoo erämaaliikkeistä, ympäristöaktivistien oikeudenkäynneistä sekä vihreän liikkeen kivuliaasta järjestäytymisestä. Kirjan luettuani kaivoin kirjahyllystäni 1989 julkaistun ja aikoinaan kiihkeää keskustelua herättäneen kirjan ”Johdatus 1990-luvun ajatteluun”, jossa Linkola esittelee filosofiaansa ja purkaa pettymystään vihreään liikkeeseen.  Kirja huipentaa Linkolan pessimistisen ajattelun. Sen sijaan vuonna 2004 ilmestynyt Linkolan toistaiseksi viimeisin kirja ”Voiko elämä sittenkin voittaa, ja millä ehdoilla” hämmästytti lukijoita, koska se siinä kirjoittaja otsikon mukaisesti näkee maailman tulevaisuudessa hitusen toivoa. Edessä ei olekaan varma tuho. Tai sitten mies pehmenee vanhetessaann.

1990-luvulla Linkola arvosti silloisten kettutyttöjen suoraa toimintaa. Kaikki nuoren sukupolven ympäristö- ja luontoaktiivit eivät kuitenkaan suhtautuneet Linkolaan kritiikittömästi. Ehdottomuutta vaativat eläintensuojelijat arvostelivat Linkolaa, joka kalasti ammatikseen ja on aina myös itse syönyt kalaa. Vanha radikaali alkoi joissain asioissa näyttää konservatiivilta.

Eräänlaista vanhojen arvojen korostusta oli sekin, että  2000-luvulla Linkola liittyi takaisin kirkon jäseneksi. Ei siksi, että uskoisi vaan siksi, että hän arvostaa kirkon työtä ja sen olemassaoloa. Hänen mielestään kirkko on ainoa varteenotettava vastavoima vallitsevalle materialistiselle ajattelutavalle. Mutta ei kirkko ole koskaan ole ollut häneltä kokonaan kadoksissa. Hänen pitkäaikaisin naisystävänsä on körttikodin kasvatti ja  sai miehen jopa houkuteltua kanssaan Herättäjäjuhlille. Kirkon perinteestä virret ovat olleet Linkolalle aina tärkeitä. Niitä hän huonolla lauluäänellään on laulanut itsekseen ja joskus seurassakin.

2000-luvulla Linkola ideoi ja perusti Luonnonperintösäätiön, jonka  tavoitteena on hankkia arvokkaita metsiä ja suojella ne pysyvästi. Säätiö on pelastanut jo tuhansia hehtaareja metsää hakkuiden ulottumattomiin. Nämä metsät ovat Linkolan aineellinen perintö, muun perinnön mittaaminen onkin jo vaikeampaa. Kirjansa Johdatus 1900-luvun ajatteluun hän päättää henkiseen testamenttiinsa. Sen mukaan se, joka keskittyy ihmisten välisiin suhteisiin ja ihmisen hyvään on väärillä jäljillä.  Tärkeää on vain ihmisen ja luonnon välinen suhde. Luonnon reunaehdot ovat elämän ainoa lähtökohta. "Niiden selviämisen jälkeen voidaan laskea, mikä on ihmiselle mahdollista".  Riitta Kylänpään kirjan luettuani en ole aivan varma, allekirjoittaako Linkola edelleenkin silloiset ehdottomat ajatuksensa.

Kylänpää, Riitta
Pentti Linkola – ihminen ja legenda
Siltala, 2017

Miinä Sillanpää : edelläkävijä

Miina Sillanpään 150-vuotissyntymäpäivää juhlittiin viime vuonna näyttävästi. Maamme ensimmäinen naisministeri sai arvoisensa juhlat. Juhlavuoden kunniaksi professori Aura Korppi-Tommola kirjoitti kirjan Miina Sillanpää – edelläkävijä. Juhlavuoden kirja ei ole varsinainen elämäkerta eikä edes henkilökuva vaan alaotsikkonsa mukainen kuvaus asioista, joita Miina edelläkävijänä edisti. Joidenkin asioiden edistymistä kirjassa on seurattu meidän päiviimme asti.

Miina oli köyhiin, mutta säällisiin oloihin syntynyt tyttö. Lapsuudenkoti Jokioisissa oli tärkeä, yhteys säilyi koko elämän ajan.  Kansakoulua hän ei voinut käydä, jo teinityttönä hänestä tuli tehdastyöläinen. Myöhemmin epäinhimillisen raskas tehdastyö vaihtui kotiapulaisen elämään.  Työ oli tehdastyötä kevyempää, mutta vapaa-aikaa oli vielä vähemmän, käytännössä ei juuri lainkaan. Näistä kokemuksista Miina ponnisti yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen. Aluksi toiminta-alueena oli Palvelijataryhdistys, sittemmin tie johti toimintaan politiikassa, osuustoimintaliikkeessä ja järjestöelämässä laajemminkin. 
Ulkoasu: Laura Noponen

Miinan asioita olivat kotiapulaisten lisäksi ensikotitoiminta, lastensuojelu ja naisasia. Hän puolusti aviottomia äitejä kaksinaismoralisteja vastaan ja puhui rohkeasti naisten koskemattomuuden puolesta kauan ennen #metoo -kampanjaa.  Miinan toimintatapana oli neuvottelu, toisto ja rauhanomainen vaikuttaminen. Vasemmistolaisena hän oli varoittamassa kansalaissotaan johtavasta kehityksestä ja pysytteli erillään punaisten hallinnosta, vaikka asuikin Helsingissä. Kansalaissodan jälkeen hänen tavoitteenaan oli kansallisen sovinnon toteuttaminen, punaisten vapauttaminen vankileireiltä yhteiskunnalliseen toimintaan ja vähittäisten yhteiskunnallisten uudistusten ajaminen. Minnan poliittinen ura huipentui sosiaaliministerin asemaan vuonna 1926. Ministerinä Miina oli esimerkiksi panemassa vireille uutta avioliittolakia. Laki toteutui vasta Miinan ministerikauden jälkeen 1929. Lain seurauksena naimisissa olevat naiset saivat oikeuden omaisuuteen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.  Miinan aktiivinen yhteiskunnallinen työ jatkui kuitenkin vielä sodanjälkeiseen aikaan asti.  Viimeisiä asioita, joiden puolesta hän kansanedustajana taisteli, oli aviottoman lapsen oikeus isän sukunimeen silloin, kun isä kaatuu ennen lapsen syntymää. Kysymys, joka kertoo sekä Miinasta että ajasta, jota hän eli.

Miina oli avoin myös kansainvälisille vaikutteille. Nykypäivää ajatellen on mielenkiintoista, että kun Miina matkusti 30-luvulla Yhdysvaltoihin ja ihaili monia siellä näkemiään edistyksen ilmentymiä, hän kuitenkin kovin kritisoi maata sairausvakuutuksen puuttumisesta.

Miinan ja hänen hengenheimolaistensa työn jälkiä yhteiskunnassamme on pohjoismaisen hyvinvointivaltioajatuksen vahvistuminen, näkemys naisten tasa-arvosta ihmisoikeuskysymyksenä ja vasemmiston sitoutuminen yhteiskuntareformeihin vallankumousajatuksen sijasta.  Miinan työ osoittaa, että työ hyvien asioiden puolesta kannattaa, vaikka taistelun konkreettiset saavutukset jäävätkin vähäisiksi. Miinan pitkäaikainen työ kotiapulaisten puolesta huipentui kotiapulaislakiin juuri, kun kotiapulaisten määrä yhteiskunnan muuttuessa kääntyi laskuun. 

Miinan persoona jää kirjassa taka-alalle. Kovan elämän elänyt nainen oli ilmeisesti vaativa ja tunsi oman arvonsa. Lämpö ja läheisyys eivät  olleet häntä kuvaavia adjektiiveja, vaikka hän olikin uskollinen ystävä ja huolehtiva täti. Paitsi itseään, Miina arvosti myös muita. Hän halusi, että palvelijattarien lepokodissa on siistiä ja hienoa, koska vain paras on kyllin hyvää kodin asukkaille.

Miinan tarina on myös tarina Suomesta ja suomalaisesta sosiaaliturvasta. Miina taisteli koulutuksen ja naisten aseman puolesta. Minua kirjastotätinä ilahdutti kirjassa erityisesti se, että tarinaan liittyy myös yleinen kirjasto. Miina ei voinut juurikaan käydä kouluja, mutta jo lapsesta asti kirjastot olivat hänelle tärkeitä, lapsena Jokioisissa, myöhemmin Helsingissä. Uransa alussa hän teki yhteistyötä Kallion kirjaston "äidin"  Alli Trygg-Heleniuksen kanssa. Ministerinä hän saattoi olla myös mukana valmistelemassa vuoden 1928 kirjastolakia, joka antoi kirjastoille aiempaa paremmat toimintaedellytykset. Miina näki kirjaston arvon itselleen ja koko yhteiskunnalle. Edelläkävijyyttä monella tavoin.

Seuraavaksi lähden perehtymään suomalaiseen sosiaaliturvaan Anu Partasen Pohjoinen teoria kaikesta -kirjan avulla.


Korppi-Tommola, Aura
Miinä Sillanpää : edelläkävijä
SKS, 2016

Vien sinut kotiin - Jehovan todistajien maailmaa

Vien sinut kotiin on uskonnoton kuvaus elämästä uskonnollisessa yhteisössä. Ben Kalland kertoo nuoren miehen kasvusta suomenruotsalaisessa Jehovan todistaja -perheessä ja hänen urastaan järjestön tehtävissä Yhdysvalloissa. Kirja ei kuvaa uskonnollista kokemusta vaan uskonnollisten yhteisöjen vallanhimoa ja kaksinaismoralismia sekä Jehovan todistajien erityissyntejä, kuten uskostaan luopuneen perheenjäsenen hylkäämistä. Tämän kirjan luettuaan voi vain ihmetellä, miksi ihmiset ylipäätään liittyvät uskonnollisiin yhteisöihin. Yhteisö ei tarjoa lämpöä eikä merkitystä. Kirjan kirjoittaja on itse syntynyt todistajaperheeseen ja jättänyt uskonnon, mikä tietysti selittää kirjan asenteen.

Yllättäen kirja muistutti monin tavoin edellistä lukemaani kirjaa, Rikinkeltaista taivasta. Molemmissa kirjoissa ruotsinkieliset helsinkiläiset viettävät kesää rannikolla ja talvea kaupungissa. Kesäparatiisi symboloi menetettyä nuoruutta ja kauniita muistoja.  Perheissä on salaisuuksia ja erimielisyydet voivat erottaa sen jäseniä toisistaan. Jehovan todistajien yhteisöä tuntemattomalle tämän kirjan nuorten elämä näyttäytyy yllättävän tavallisena. Perhe on lämmin ja rakastava, vaikka yhteisö ei sitä olekaan. Uskonnollinen tausta näkyy vahvimmin pienen yhteisön tiiviytenä ja siinä, että joulua ja syntymäpäiviä ei vietetä.  Myös kirjan kertojaääni, kyynisen keski-ikäisen miehen ääni, muistuttaa Westön kirjasta.
Kansi: Anna Makkonen

Mutta kertojaäänen, Markuksen, kylmyyttä ei selitä vain keski-ikä. Käsittelemättömät tunteet, syyllisyys ja muistot, joita ei halua muistaa, tukahduttivat hänen tunne-elämäänsä jo nuorena. Uskonnollisen yhteisön onttous ja tunneköyhä avioliitto ei häntä siksi häiritse. Kauneinta elämässä oli ollut lahjakas ja hauska, viulua soittava pikkusisko Ellen. Kipeintä tämän traaginen tarina, jota kerrotaan vähitellen. Ellen oli kirjan nauru ja musiikki, joka lopulta vaikeni. Kirja alkaa onnettomuudella, joka varjostaa koko kirjaa, mutta jonka taustaa lukija aavistelee vasta  lopussa.

Jehovan todistajista opin tässä kirjassa ainakin sen, että heille ehtoollinen on muistoateria, johon osallistuvat vain harvat ”kutsutut”.   Muuten kirjan antama yleiskuva tästä uskonnosta synkkänä ja vaativana lahkona vastaa perinteistä käsitystä. Uskonto ahdistaa ja tukahduttaa. Jopa elämää ja musiikkia säteilevän pikkusisko Elleninkin. Mutta muisto hänen musiikistaan jää elämään.


Kalland, Ben
Vien sinut kotiin
Atena, 2017

Rikinkeltainen taivas - menneen maailman muistot, ja synnit



 ”Rikinkeltainen, hitaasti tummuva taivas kuuluu alku- ja sydänkesään”

Kjell Westö on taas kirjoittanut kirjan, jota on vaikea laskea käsistään ennen kuin se on lopussa. Kirjaa ei voi verrata edelliseen romaaniin, Kangastus 38, joka oli tiivis ja miltei kipeää tekevän jännitteinen.  Rikinkeltainen taivas muistuttaa enemmän Westön vanhempia, laveita romaaneja. Se kertoo Rabellien yläluokkaisen suvun ja suvun vaikutuspiirissä eläneiden tavallisempien ihmisten tarinaa 60-luvun lopusta tähän päivään. 

Kirja on eräänlainen suomenruotsalainen Mennyt maailma. Kirjan rakenne ja kaihoisan keski-ikäisen miehen kertojanääni ovat kuin Evelyn Waughin romaanista. Myös itse tarina, jossa tavallinen helsinkiläispoika tutustuu salaperäiseen ja hohdokkaaseen perheeseen ja pääsee kotiutumaan perheen tyyliä ja suurta menneisyyttä henkivään kartanoon.  Poika, kirjan minähahmo, ystävystyy ensin perheen pojan kanssa ja myöhemmin rakastuu perheen tyttäreen. Ystävyys kestää, vaikka pojat kasvavat eri suuntiin. Rakkaus raastaa, mutta ei tunnu päästävän otteestaan.  Perheen elämää varjostavat salaisuudet. Ankara aika pakottaa luopumaan vanhasta kartanosta, muisto siitä on samalla muistutus huolettomasta nuoruudesta.

Mutta Rikinkeltainen taivas ei ole mikään Anja Kaurasen Arabian Laurin kaltainen tyhjä jäljitelmä vaan tarina, jonka ihmiset elävät ja tuntevat voimakkaasti.  Kirjan intensiteetti pitää lukijan otteessaan.  Vaikka varsinainen tarina ulottuu 60-luvulta nykypäivään, sen takaumat kurottavat 1900-luvun alkuun asti.  Se on kertomus 100-vuotiaasta Suomesta, jonka pahimmat kipupisteet olivat kansalaissota ja 90-luvun lama.  Ne molemmat repivät rikki perheet ja ihmiset, erottivat sisarukset toisistaan, sairastuttivat ja aloittivat vuosikymmenien vihanpidon.

Kuten Wauhghin romaanissa tässäkin tarinassa kaiken takana pilkistelee uskonto. Ei yhtä hallitsevana, ei siimana, joka vetää kauas eksyneet takaisin kotiin vaan hiljaisena muistutuksena siitä, mihin esi-isät uskoivat.  Samalla usko näyttäytyy ainoana uskottavana materialismin vastavoimana.

J
os kirjaa jostakin haluaa kritisoida, sen kovin samanlaisina toistuvia seksikohtauksia olisi voinut vähän karsia. Liiallinen toisto syö tehoa. Minä itse koin myös Poriin sijoittuvan unikuvamaisen episodin irrallisena, vaikka se sinänsä sopikin kirjan teemoihin. Loppua kohden kirjan intensiteetti vähän laski, minkä tosin saattoi tulkita myös siirtymäksi nuoruudesta keski-ikään. Kirjan loppu ei lunastanut kaikkia siihen asetettuja toiveita. 

Kirja on keski-ikäisen miehen kertomus nuoruudestaan. Samalla se myös pohtii muistojen ja muistamisen luotettavuutta. Varjelemamme muistot voivat olla kuvitelmia ja unia.  Kuva omasta menneisyydestä voi olla kovin vääristynyt.  Kirjaa lukiessani aloin itsekin miettiä muistini luotettavuutta. Esimerkiksi käsitykseni siitä, milloin koululaitos luopui kuusipäiväisestä kouluviikosta ja kolmikuukautisesta kesälomasta, poikkesi kirjassa esitetystä. Tällä kertaa ehkä virhe on kuitenkin kirjailijan.  ”Omaelämäkerta on aina fiktio”, totesi Pirkko Saisio.  Näin olisi voinut sanoa myös Rikinkeltaisen taivaan minäkertoja. 

Westö, Kjell
Rikinkeltainen taivas
käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava, 2017

Matka muinaiseen Suomeen : 11 000 vuotta ihmisen jälkiä

Ilari Aallon ja Elina Helkalan uusi kirja Matka muinaiseen Suomeen on juuri niin hieno kuin Matkaopas keskiajan Suomeen -kirjan kirjoittajilta odotettiinkin. Tämäkin kirja on matkaopas, joka esittelee kymmeniä arkeologisia nähtävyyksiä Suomesta. Edeltäjäänsä verrattuna uusi kirja on visuaalisesti hienompi ja isokokoisempi. Kirjassa esitellään niin esihistorian kuin myöhempienkin aikojen nähtävyyksiä eri puolilta Suomea.  Ilmeisesti tarkoituksella mukana on kohde sekä Hangosta että Utsjoelta. Uusimpia kohteita ovat ensimmäisen maailmansodan taisteluhaudat ja Salpalinja.
Ulkoasu: Ville
Lähteenmäki

Kirja tarjoaa mielenkiintoisia ja yllättäviäkin anekdootteja. Se esimerkiksi kertoo, että Kreetan saaren Knossoksen  palatsin löytänyt englantilainen arkeologi Arthut Evans vaelteli ennen Kreikan matkaansa Suomen Lapissa ja löysi Inarin järven saaresta ainutlaatuisen ohimorenkaan. Evans vei korun mennessään, mutta tällä hetkellä tuo hieno esine on saatu Oxfordista Siida-museoon lainaan. Kirjassa annetaan kunniaa myös monille suomalaisille arkeologeille. Heistä mainitaan ainakin  Reinhold Hausen, Alfred Hackman Pirkko-Liisa Lehtosalo Hilander ja Unto Salo. Tieteenalaa tehdään tutuksi. Ammattiarkeologien rinnalla tutkimusta ovat tehneet harrastajat. Esimerkiksi kuvaus Levänluhden lähteen tutkimuksesta on jännittävyydessään hieno esimerkki arkeologisen tutkimuksen etenemisestä.

Kirja osoittaa, että Suomesta löytää halutessaan kiinnostavia historiallisia nähtävyyksiä. Kirjat lyhyet tekstit ovat hienosti kirjoitettuja ja mielenkiintoa herättäviä. Kirja kertoo esimerkiksi Lapin seidoista, jatulintarhoista, pyhistä lähteistä, muinaislinnoista ja hautapaikoista. Äskettäin löydetystä Ravattulan kirkonmäestä kirjassa on ansiokas kirjoitus. Kyseessähän on Suomen vanhin tunnettu kirkon paikka. Siitä opin senkin, että Suomen viimeinen keskiaikainen puukirkko, Saloisten kirkko, paloi 1930-luvulla. Toinen "uusi" ja paljon esillä ollut arkeologinen kohde on Mankby, keskiaikainen kylä nykyisen Espoon alueella. Kirjassa esitellään myös kaksi minulle aiemmin tuntematonta keskiajan lopussa rakennettua linnaa, Kiskon Haapaniemen linna ja Karjaan Grabbacka olivat kartanolinnoja, joista on vielä kellareita ja perustuksia jäljellä.

Kirjassa kohteita ei esitellä irrallisina vaan paikat ja niiden tarinat liitetään historiaan. Linnavuorten yhteydessä selitetään myöhäisrautakauden yhteiskuntaa, vanhoista maanteistä puhuttaessa puhutaan myös pyhiinvaelluksista. Cronholmein telakka Kruunypyyssä kertoo Ruotsin 1600-luvun merenkulusta. Elina Helkalan piirrokset kuvittavat ja täydentävät tekstiä hienosti.

Eikä kirja jää vain historiaan. Jo alkupuheessa Ilari Aalto kertoo matkasta Pyhäjoelle. Siellä he etsivät etsivät Hanhikiven keskiaikaista rajakiveä ja törmäävät valtavaan ydinvoimalan monttuun. Tekijät todistavat olevansa kiinni myös tässä päivässä. Eikä menneisyyttäkään turhaa mystifioida.

Tämä kirja on vahvoilla, kun valitaan Suomen parasta tietokirjaa. Se voisi myös kilpailla kauneimman kirjan arvonimestä. Tämän kirjan haluaisin omistaa. Siihen tekee mieli palata.

Aalto, Ilari
Heikala, Elina
Marka muinaiseen Suomeen : 11 000 vuotta ihmisen jälkiä
Atena, 2017

Selkokirjoja kaikille - oikeus lukea

Tämän päivän (1.10.2017) Helsingin sanomat kirjoitti tuhansista peruskoulun suorittaneista suomalaisnuorista, joiden on vaikeata lukea tavallista tekstiä. Itse en tunne nuorten maailmaa kovinkaan hyvin, mutta teksti herätti ajatuksia. Yksi mahdollinen tapa auttaa niitä, joille lukeminen on vaikeaa, on tarjota helpolla kielellä kirjoitettua kirjallisuutta.  Helppo teksti voisi vähitellen totuttaa lukemiseen ja totuttaa vähitellen myös vaikeampaan tekstiin. Ainakin kirjastolaisten ja kaikkien lukemisvaikeuksista kärsivien läheisten tulisi tietää, että tarjolla on myös hyviä selkokirjoja. Niillä on tylsä maine, mutta monet uudet kirjat on tehty hauskasti ja lukijaansa kunnioittaen. Parhaimmillaan selkokirjat tarjoavat näkökulmia kaikenlaisille lukijoille.

Marjatta Levanto ja Julia Vuori ovat muokanneet lumoavan Metsän pieni kansa – puunhaltijoiden opintoretki -kirjan myös selkokirjaksi.  En ole pidempää versiota nähnytkään, mutta selkokirjakin tarjosi kauniin kurkistuksen myyttiseen maailmaan. Kirja kertoo suomalaisista myyteistä ja kansanuskomuksista helposti, tarinoiden muodossa. Kirjassa esitellään pyhiä eläimiä, tonttuja, haltioita, noitia sekä metsän ja veden väkeä.  Kertojana kirjassa on Väinämöinen, jonka hahmo
Kannen kuva: Sadun tyttö /
Torsten Wasastjerna
kuvataan sympaattisemmaksi kuin Kalevalassa. Kuvituksena kirjassa on suomalaista luontoa ja sen myyttisiä ulottuvuuksia käsitteleviä suomalaisia taideteoksia. Mukana on taiteilijoita 1800-luvun alusta nykypäivään. Se, kuinka hyvin voimme lukea tekstiä, ei välttämättä ole mitenkään yhteydessä siihen, kuinka hyvin pystymme eläytymään taiteeseen. Siksi tällainen helppoa tekstiä ja taidetta yhdistävä kirja on edistää tasa-arvoa.  Minä voisin hyvin kuvitella lukevani äänen tämän kirjan tarinoita. Kirjaa voisi myös lukea keskustellen yhdessä. Taideteoksineen se tarjoaa tietysti myös mahdollisuuden syvnetyä ja antaa mielikuvituksen lentää.

Pertti Rajala on vuosikymmenien aikana tehnyt valtavasti töitä selkokielen parissa. Hän on kirjoittanut selkokielestä ja selkokielellä. Hän on muokannut ”tavallisia” kirjoja selkokielelle ja luonut alusta asti selkokielisiä kirjoja.  Uusin suoraan selkokieliseksi kirjoitettu kirja on tänä vuonna julkaistu Selkoa Lutherista, jonka Kirjapaja on julkaissut reformaation juhlavuoden kunniaksi. Tähän pieneen kirjaan on koottu selkeällä kielellä tärkeimmät Lutheriin ja uskonpuhdistukseen liittyvät yksityiskohdat. Kirjasta jokainen voisi oppia yleissivistyksen verran tietoa kirkkomme opista ja historiasta. Sitä voisi suositella paitsi rippikoululaisille myös jokaiselle aikuiselle, jolle on vähän epäselvää, mistä luterilaisessa kirkossa oikein on kyse.
Kannessa kuuluisin kuva
Lutherista. Sen on maalannut
Lucas Cranach


Hyvin tehtyjä selkokirjoja tarvittaisiin paljon enemmän. Ensimmäinen haaste on kuitenkin markkinointi. Kuinka kirjat voisivat saavuttaa ne, joille ne tarkoitettu. Kannustaisin kaikkia tutustumaan.  Niistä voi myös oppia selkeän kirjoittamisen periaatteita. Sitä me kaikki tarvitsemme. 

Levanto, Marjatta
Vuori, Julia
Metsän pieni kansa : puunhaltijoiden opintoretki
Maahenki, 2017

Rajala, Pertti
Selkoa Lutherista : kertomus Martti Lutherin elämästä ja ajatuksista
Kirjapaja, 2018

Miniatyyrimaalari - renessanssiajan Rooma


Poimin Pekka Matilaisen uutuuskirjan lukulistalleni heti luettuani hänen esikoiskirjansa Kupoli. Uuden Miniatyyrimaalari-kirjan tapahtumat ovat jatkoa esikoisromaanille. Tässä kirjassa edellisen kirjan päähenkilöt salaperäinen viisas mies Loschi ja nuori Antonio kohtaavat yhdeksän vuoden jälkeen tällä kertaa Firenzen sijasta Roomassa. Mukana ovat myös edellisen kirjan keskeiset naishahmot sekä edellisen kirjan paha inkvisiittori Fabian Santini. Vanhentunut Loschi työskentelee kuuriassa ja asuu vanhan naisystävänsä kanssa avoimesti yhdessä. Antonio on opiskellut miniatyyrimaalariksi, joka erityisen mielellään kuvittaa kopioituja käsikirjoituksia ja saapuu Roomaan töitä etsimään. Käsikirjoituksesta tässäkin kirjassa on kyse. Tällä kertaa keskustellaan roomalaisen filosofin Lucretiuksen runoelmasta De rerum natura, eli, Asioiden luonteesta. Teksti maallisen rakkauden ylistyksellä, mutta sisältää meille tutun ajatuksen atomeista, joista kaikki olevainen muodostuu. Teos myös väitti, että ihmiset ovat kuolemanpelkonsa vuoksi keksineet ajatuksen jumalista ja kuolemanpelosta. Eräänlainen ateismin julistus siis. Tekstin ajatuksilla on ollut sittemmin käänteentekevä vaikutus sekä luonnontieteisiin että filosofiaan. Kuten niin monessa muussakin kirjassa, katolinen kirkko ja etenkin sen kauheat inkvisiittorit esitetään antiikin käsikirjoitusten vastustajina. Ei syyttä, mutta näkemys on ehkä myös kovin yksinkertaistettu. 

Kupoli palkittiin Dekkariseuran esikoispalkinnolla ja jonkinlainen rikosjuoni siinä olikin. Toisin on tämän kirjan laita. Suorastaan harmittaa, että se on ainakin Helmet-kirjastoissa sijoitettu harhaanjohtavasti jännityskirjahyllyyn. Kyseessä on historiallinen romaani, jossa toki on jännitystä, mutta ei dekkarin juonta tai rikoksen selvittelyä. Vaikka kirja pitääkin lukijan otteessaan, sen jännitys ei ole dekkarimaista.
Kansi: Mika Perkiökangas

Matilainen kaunista ja huolellista kieltä. Tämä kirjan kieli on vielä esikoisteostakin hiotumpaa ja luontevampaa. Kirja on myös osoitus kirjoittajan asiantuntemuksesta, hän on renessanssiajan tuntija, joka saa miljöön ja aikakauden eloon. Hän osaa kuvata renessanssiajan aatteita ja nivoa tapahtumat ajan poliittisiin ja kirkollisiin tapahtumiin. Tämänkin kirjan sivuhenkilöistä suuri osa on todellisia historiallisia henkilöitä. Tämä kirja on myös ylistys Rooman Trasteverelle, tuolle Gianicolo-kukkulan juurelle levittäytyvälle rosoiselle kaupunginosalle. Matilainen on kirjoittanut kirjaansa Gianicololla sijaitsevassa Suomen kulttuurikeskuksessa Villa Lantessa. Kirjassa Villa Lanten nykyiseen sijaintikohtaan on sijoitettu maja, josta aukeaa Rooman upein maisema. Kirjan maisemakuvaus turistinakin Roomassa vierailleen lukijan näkemään kaupungin nykyiset maisemat silmissään. 

Kuten maisemalla myös kirjan ajatuksilla on yhteys meidän aikaamme, kuten viisaan Loschin toteamus siitä, että ”hyvä tarina voittaa aina totuuden, koska ihmiset rakastavat niitä”. Ainakin minulle oli enemän kuin tarpeen kirjan ohje siitä, että kun työskentelee, kannattaa "tehdä sitä mitä on tekemässä".  Keskittyminen olisi tarpeen. 

Matilainen, Pekka
Miniatyyrimaalari
Atena, 2017

P.S. Kulkija kirjan kannessa näyttää hämmästyttävän modernilta. Ehkä tarkoituksella.

Amandan maailmat - Suomi ja pakolaiset

Asko Sahlbergin Amandan maailmat on ensimmäisiä suomalaisia romaaneja, joissa näkyy parin vuoden takaisen pakolaistilanteen vaikutukset. Tyypillistä kyllä, suomeksi kirjoittava Sahlberg on asunut jo vuosia Ruotsissa ja tottunut elämään monikulttuurisessa yhteiskunnassa, jossa on totuttu ottamaan vastaan isojakin pakolaisryhmiä. Tämä kirja kuitenkin sijoittuu suomalaiselle syrjäseudulle, jonka elämän kaukaa tulleet pakolaiset mullistavat. Kulttuurien kohtaaminen ei ole kaunista eikä helppoa. Vihapuheet leviävät, pakolaisnuoret viskovat kiviä poliisien niskaan, pakolaisten asuttamia parakkeja sytytetään tuleen, naiset pettävät avuttomia miehiä, pakolaiset hakkaavat toisiaan. Maailma on rujo, kirja sisältää alkuluvusta lähtien myös epämiellyttäviä kohtauksia. Kirjan ihmiset ovat rikkinäisiä, vajavaisia, rumiksi kuvattuja.
Kannen valokuva Shutter Stock

Kirjan päähenkilönä ja havainnoijana on yli 80-vuotias Amanda, joka iästään ja synnynnäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta pärjää yksin omassa mökissään ilman sähköä ja puhelinta. Ainoina seuralaisinaan hänellä ovat hiiret, katolisista pyhimyksistä kertova kirja sekä naapurin mies Jansson. Amanda on itsekin pyhimysmäinen hahmo, jolle maailman asiat näyttäytyvät ihmeinä. Edes nuorena koettu raiskaus ei ollut katkeroittanut häntä. Amandan kautta lukijakin pääsee ihmettelemään levotonta maailmanmenoa. Kuten ihmisiä, jotka viihtyvät omassa elämässään niin huonosti, että heidän täytyy matkustella. Janssonin kanssa Amandalla on eräänlainen seksi(vaihto)kaupan kaltainen suhde: Amanda näyttää rintansa ja saa vastineeksi ”milloin voita, milloin kahvia”. Tärkeintä on kuitenkin luottamus siihen, että naapuriin voi tarvittaessa turvata. Tämä kahden vanhan ihmisen välinen suhde on sen suorasukaisesta seksistä huolimatta osoitus arvokkaiden ihmissuhteiden moninaisuudesta. Jansson on liikuttava ja yksinäinen hahmo, jonka potkut ja vaimon kuolema jättivät aikoinaan yhteisön ulkopuolelle. Mies on myös säälittävän helppo kohde nuorille huijarinaisille. Jansson on Amandan linkki ulkomaailmaan, hän avartaa Amandan maailmaa kertomalla tälle televisiosta ja aviisiksi kutsumastaan lehdestä saamiaan tietoja, omilla epäluuloillaan ja käsityksillään väritettynä.  Janssonin muukalaisvihamieliset kommentit olivat Amandan ensimmäinen havainto pakolaisten saapumisesta paikkakunnalle.

Amandan maailma mullistuu, kun Poika, nuori turvapaikanhakija, varastaa Amandan rahat pankkiautomaatilla. He kohtaavat uudelleen ja vähitellen poika asettuu Amandan kotiin asumaan ja jonkinlainen yhteys löytyy.  Pojan vuoksi Amanda on valmis myös väliaikaisesti jättämään kotinsa ja lähtemään matkalle pelottavaan maailmaan. Yhteiselo ei ole auvoista, kielitaidottomat eri kulttuuripiireistä kotoisin olevat ihmiset eivät ymmärrä toisiaan eikä poika pääse vainoojistaan. Talossa haisee pelko, eikä Amanda pysty loputtomiin suojelemaan Poikaa, jonka persoona jää sekä lukijalle että Amandalle tuntemattomaksi.

Kirjan irrallisin hahmo on yllättäen Amandan pihaan ilmestyvä Valdemar. Tämä pakenee vanhainkodin turhauttavaa elämää ja löytää itselleen turvapaikan ensin Amandan sitten Janssonin luota. Valdemarin persoona on puheenvuoro vanhusten oikeuksien ja mielekkään elämän puolesta. Samalla hänen hahmonsa myös pehmentää kirjan kovaa maailmaa.

Sahlbergin kieli on tunnistettavaa, siinä on rytmiä ja tarkkuutta. Tässä kirjassa hän ei kirjoita leveää waltarimaista proosaa, kuten esimerkiksi Pilatus-romaanissa. Tämän pienen (137 s.) kirjan teksti on tiivistä ja väkevää. Hän kuvaa rujoa maailmaa tarkasti ja tekee teräviä havaintoja. Yksi hienoimmista oli Amandan ajatus ihmisistä, jotka ”luulivat katkeruuttaan ja tyytymättömyyttään mielipiteiksi”. Tämän virhekäsityksen jäljet näkyvät myös nykyisessä verkkokeskustelussa. Kirja on vahvaa yhteiskunnallista puhetta, se puolustaa heikkojen ja unohdettujen oikeutta oman näköiseen ja turvalliseen elämään. Se ei kaunistele, se puhuu murheesta ja kuolemasta. Mutta kirjan synkkyys ei ole lohduttomuutta. Kohtaaminen on mahdollista. 


Sahlberg, Asko
Amandan maailmat
Like, 2017

Tietokonelapsi - 70-luvun scifiä

Erkki Ahonen oli ensimmäisiä suomalaisia tieteiskirjailijoita, ellei jopa ensimmäinen. Tietoisuuden rajoja, tieteen etiikkaa sekä ihmisen ja koneen suhdetta käsittelevä Tietokonelapsi ilmestyi 1972. Siinä tiedemiesryhmä saa tehtäväkseen luoda ”sisäerityksestä vapaan yksilön”, joka tekisi päätöksiä vain rationaalisin perustein. Tavoitteena oli, että tuo uusi yksilö saisi avukseen kaiken maailman tiedon ja kehittäisi sen avulla ratkaisun edes johonkin maailman ongelmaan. Tarvittavan yksilön ryhmä sai, kun raskaana oleva nainen joutui liikenneonnettomuuteen. Äitiä ei voitu pelastaa, mutta sikiön aivot pystyttiin säästämään ja niihin kytkettiin valtaisa niitä varten kehitetty tekniikka.

Lapsi kehittyy, siihen yhdistetään antureita ja tietokoneita. Nestesäiliössä kelluvat aivot pystyvät aistimaan anturien antamia inpulsseja ja pohtimaan koko maailman tietoa. Se pystyy myös kommunikoimaan ja lähestymään ihmisiä pienen liikkuvan ja aistivan robotin avulla. Lapset suhtautuivat robottiin kuin kaveriin.

Kirjan kertojaminä on tiedemiesryhmän jäsen, jolla oli koetta kohtaan epäilyksiä alusta asti. Kokeen edetessä hänestä tuli viestinviejä, ainoa, jonka kanssa lapsi lopuksi suostui olemaan yhteydessä.

Ja lapsi oivaltaa, saarnaa ja opettaa. Se tarttuu moniin yhteiskunnan ongelmiin : rakentamiseen, tavarapaljouteen ja lopulta sodan ja rauhan kysymyksiin. Se kaappaa ydinasein varustetun tukikohdan valtaansa ja aloittaa leikin, jolla se yrittää saada maailman ymmärtämään ydinaseiden järjettömyyden. Mutta maailma ei opi. Aseena lapsi oppii myös käyttämään julkisuutta. Tietoa vuodetaan tarkoituksella aivan nykyaikaiseen tapaan.

Kirja on matka 40 vuoden taakse, se kuvaa aikaansa. Sen maailmaa on kylmän sodan, ydinpelotteiden ja yhteiskunnallisen kuohunnan maailma. Siitäkin huolimatta kirja on mielenkiintoista kyllä,  käännetty saksaksi niinkin myöhään kuin vuonna 2007. Se on kiinnostanut myös tämän vuosituhannen lukijoita.

Kirjan kieli on jo vähän vanhahtavaa, mutta vaikuttavaa. Kirjan riipaisevimmassa kohdassa lapsi tahtoo nähdä itsensä, oman organisminsa eikä kestä katsoa nesteessä kelluvia aivoja. Ei ollutkaan yksilöä ilman tunteita, särkymätöntä tietoisuutta.


Ahonen, Erkki
Tietokonelapsi
Gummerus, 1972

Ennen kuin mieheni katoaa - läheinen ihminen, tuntematon maanosa

Selja Ahavan edellinen teos Taivaalta tippuvat asiat on ollut yksi viime vuosien huimimpia lukukokemuksiani. Tuo riipaiseva kirja toi jotain uutta suomalaiseen kirjallisuuteen. Episodimaisen kirjan kertomuksissa tapahtui äärimmäisen epätodennäköisiä asioita. Täsmällinen ja toteava kieli tavoitti kohteensa.

Kirjailijan uusi kirja, Ennen kuin mieheni katoaa, on saanut julkisuutta aiheensa vuoksi jo ennen ilmestymistään. Kirjan kohtaus, jossa aviomies kymmenen vuoden avioliiton jälkeen ilmoittaa vaimolleen: ”Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen”, on hetki kirjailijan omasta elämästä. Ilmoitusta seuraava tynnemyllerrys, jota kirja täsmällisin lausein kuvaa, on kuva hänen omasta sielunelämästään. Omaelämäkerrallisen tarina väliin punoutuu kertomus Kolumbuksesta, joka uskoi löytäneensä Intian. Kirja sopii hyvin Taivaalta tippuvat asiat -kirjan jatkeeksi. Tässäkin tapahtuu asioita, jotka uhmaavat todennäköisyyksiä. Joita ei ole uskoa silloinkaan, kun ne tapahtuvat.

Tämä ei ole kirja transsukupuolisuudesta tai sukupuolen korjauksesta, aviomies ei pääse kertomaan omaa tarinaansa. Tarinaa kertoo nainen, joka tajuaa, että ei ole oikeastaan ymmärtänyt mitään olennaista miehestä, jonka kanssa eli yhdessä neljäsosan elämästään. Ilmoitus ja aviomiehen muuttuminen naiseksi vievät pohjan yhteiseltä elämältä. Vaimolla ei ole enää miestä, välillä hän ei enää tunne itseään naiseksi. On kuin mies olisi salakuljettanut toisen naisen yhteiseen kotiin. Varjo peittää yhdessä elettyjen vuosien muistot eikä mihinkään voi enää luottaa. Epäilyttää jopa todeta, että olemme matkustamassa Italiaan lomalle, sillä ei voi olla varma, että Italia on vielä paikallaan ja olemassa, silloin kun meillä on loma. Ei voi sanoa, että lapsi on ahkera, koska ei voi tietää, milloin tämä lopettaa ahkerana olemisen. Ihmisen sisällä on valkeita alueita, kuten Kolumbuksen ajan kartoissa. Tuntemattomia maita. Vastaava tuska voisi kohdata niitä, jonka puoliso paljastuu rikolliseksi tai avioliittohuijariksi. 

Avioliittokertomus on kirjoitettu minämuotoon. Se on muistoista ja tunnekuohuista koostuva synkkä monologi, jonka harvoja huvittavia kohtauksia on käräjäoikeudesta tullut puhelinsoitto, jossa pyydetään korjaaman eroavan puolison henkilötunnus. Byrokratian ja elämäntilanteiden kohtauspiste on ikuinen huumorin lähde.

Kirja haastaa miettimään parisuhteita. Mihin asti on tarpeen taipua? Onko jossakin raja, jota en voi ylittää? Kuinka paljon käsitykseni toisesta on loppujen lopuksi vain olettamusta ja omaa kuvitelmaani? Mitä olennaista ei koskaan tule kysyttyä ? Ja mitä itse asiassa rakastaa, silloin kun toista rakastaa? Ei voi kuin ihmetellä sitä, että suurin osa ihmisistä uskaltaa jossain elämänsä vaiheessa sitoutua kumppaniinsa. Siitäkin huolimatta, että toista ei voi oikeasti tuntea eikä edes itseään.
Kannen suunnitellut
Jenni Noponen


Vaikka aviomies ei pääse tarinaansa kertomaan, vaimo kuvittelee hänelle lapsuusmuistoja, psykologisoi. Mutta selitykset jäävät vaisuiksi. Asioita voi kuvata, mutta ei ymmärtää. Vahvin kuva kirjassa on kuva sudenkorennon muodonmuutoksesta. Toukasta kuoriutuu kiiltäväsiipinen korento.

Kolumbuksen matkaan liittyvät otteet limittyvät hyvin kertomuksen väliin. Ainakin minä kiinnyin onnettomaan tutkimusmatkailijaan. Lukija tietää hänen erehdyksensä, mutta onneton tutkimusmatkailijaparka ei käsitä tilannettaan.


Ahava, Selja
Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017

Pelon vangit - tuhoa ja maailmanlopun enteitä Gotlannissa


Anna Janssonin gotlantilainen sankaritar Maria Wern joutuu jälleen kerran selvittelemään monimutkaista rikosjuttua ja perhe-elämän sotkuja yhtä aikaa. Valitettavasti nämä työ- ja yksityisasiat vielä sekoittuvat keskenään. Välillä jo seesteiseksi muuttuneen uusperhe-elämän uudeksi haasteeksi saadaan 17-vuotias ongelmanuori, joka on yllättäen paljastunut Marian aviomiehen pojaksi. Tähän poikaan Maria oli jo saanut työnsä kautta (valitettavasti) tutustua. Pojan myötä perhe joutuu tekemisiin myös tämän biologisen äidin ja adoptiovanhempien kanssa. 

Gotlannin kesä aiheuttaa tavanomaiseen tapaan poliiseille ongelmia. Almedalen-politiikkaviikko on alussa, mutta sääongelmien vuoksi tämä Ruotsin poliittisen kesän keskeisin tapahtuma jää vaisuksi. Myrsky piirittää Gotlannin, laivavuoroja perutaan, lentokoneet eivät voi lentää ja asukkaat varautuvat ruoan loppumiseen. Poliiseja työllistää myös huhu tavallista isommasta kannabiskaupasta, jota saarella käydään. Kun poliisit joutuvat tämän kaiken keskellä selvittämään yhden politiikkaviikon luonnoitsijan murhaa, kiirettä pitää. Kaiken katastrofimielialan keskellä esitetään myös kritiikkiä yhteiskunnan huonoa kriisivalmiutta kohtaan ja tällä kertaa hyvänä esimerkkinä esitetään naapurimaa Suomi, jonka varmuusvarastoissa riittää viljaa ja sähköverkko on suojattu aurinkomyrskyjen varalta (?).

Tarinan keskeinen tapahtumapaikka on tällä kertaa Tingstäden kylä saaren pohjoisosassa. Paikka tunnetaan valtavasta bunkkerimaisesta linnoitusrakennuksesta, joka valmistui ensimmäisen maailmansodan aattona sekä viikinkiaikaisen puulinnoituksen jäänteistä Tingstäde-järven pohjassa. Tässä kirjassa tärkein kohde  on kuitenkin paikkakunnan kotimuseo, Ruotsin mekaniikan isän Christopher Polhemin syntymäkoti. Kirjassa ei niinkään nosteta esiin Polhemin teknisiä keksintöjä vaan hänet liitetään salatietieteisiin ja maailmanlopun ennustuksiin. Polhemin perintö ei ollut ehkä kaikkien luontevin osa tätä kirjaa, mutta se, että dekkareihin rakennetaan historiallisia viittauksia lisää kiinnostavuutta. Polhemin perinnön ympärille on kirjassa luotu eräänlainen maailmanlopun kultti, mikä tekee kirjan juonesta vähän monimutkaisen ja loppuratkaisusta epäuskottavan. Muuten tarina kulkee sujuvasti vaikkakin rönsyillen. Monenlaisia johtolankoja löytyy ja jännitys säilyy pitkälle, mutta ei aivan loppuun asti. Uusina moraalisina kysymyksinä tässä kirjassa käsitellään kannabiksen laillistamista ja eutanasiaa. Mielenkiintoista kyllä, ehdotuksen kannabiksen laillistamisesta tekee Keskustapuolueen nuorisojärjestö.

Murhaaja löytyy ja pahuuden syyt johtavat taas kauas. Murhaajan lapsuuteen ja gotlantilaissukujen vaiheisiin. 



Pelon vangit
Jansson, Anna
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Gummerus, 2017

Vegetaristi - romaani Etelä-Koreasta

Korealaisen Han Kangin kirja Vegetaristi voitti taannoin käännöskirjojen Booker-palkinnon ja nousi bestselleriksi monessa maassa. Nyt kirja on käännetty myös suomeksi, kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Kiihkeätempoinen kirja on esimerkki vaikuttavasta kirjasta, jonka voi lukea ja tulkita monella tavoin. Se kertoo nuoresta korealaisesta aviovaimosta Yeong-hyesta, joka pelottavan unen seurauksena lopettaa paitsi lihansyönnin myös seksin ja haluaa lopulta muuttua puuksi. Aviomies turhautuu tilanteeseen ja kääntyy appivanhempien puoleen. Etenkin perheen Vietnamin sodassa traumatisoitunut isä raivostuu asiasta suhteettomasti, mikä johtaa väkivaltaan ja lopulta koko perheen hajoamiseen.

Tarinalla on kolme eri kertojaa: naisen aviomies, kälyään kohtaan himoa tunteva sisaren mies ja sisar itse. Päähenkilö Yeong-hye ei itse pääse omaa tarinaansa kertomaan. Eräällä tavalla kirjan tarina tuo mieleen Elsa Beskowin sadun Prinsessa Sinilei ja hänen veljensä. Tuossa sadussa taikajuomaa nauttinut prinsessa kieltäytyy elämästä metsästävän ja lihaa syövän unelmaprinssin puolisona ja muuttuu lopulta haapapuuksi. Sitäkin tarinaa kertoo ulkopuolinen, prinsessan pikkuveli.

Kirjan kannen mainostekstit kertovat hurjasta ja hämmästyttävästä lukukokemuksesta. Näin varmasti on. Yhtä hyvin voisi sanoa, että ainakin tietyiltä osin lukukokemus on vastenmielinen ja raastava. Kirja sisältää väkivaltaisia kohtauksia, joissa lihasta kieltäytyvää ja sittemmin anoreksiaan sairastuvaa päähenkilöä syötetään väkisin. Ainakin minä jouduin taistelemaan itseni näiden kohtausten läpi suorastaan fyysistä kipua tuntien. Kirjan keskellä on seesteisempi luku, jossa Yeong-hyenin taiteilijalanko kertoo kälyään kohtaan tuntemastaan eroottisesta pakkomielteestä. Unenomaisessa kohtauksessa viitataan helsinkiläisillekin tuttuun japanilaiseen taiteilijaan Yayoi Kusamaan.

Kirjailija itse kertoo, että Koreassa kirjaa ei lueta tulkintana länsimaisesta sadusta eikä anoreksiasta vaan yhteiskunnnasta. Kirja on päätynyt jopa paikallisen kulttuuriministeriön mustalle listalle, koska se sisältää viittauksia maan vaiettuun lähihistoriaan. Me, jotka olemme tottuneet ajattelemaan Etelä-Koreaa demokratian etuvartiona ja pahan Pohjois-Korean uhanalaisena naapurina, unohdamme että tämäkin maa oli vielä 1980-luvulla sotilaiden hallitsema diktatuuri.  Sen ajan rikoksia ei ole maassa käsitelty, vaikka yhteiskunta onkin vapautunut. Korealaiset löytävät kirjasta viittauksia  kansannousuun, joka tukahdutettiin verisesti vuonna 1980. Muitakin vaiettuja vaiheita maan lähihistoriassa on : Toisen maailmansodan aikaisen japanilaismiehityksen, verisen Korean sodan ja Vietnamin sodan aiheuttamia traumoja ei ole avoimesti käsitelty. Kirjan isän tavoin diktatuurin aikaisesta Etelä-Koreasta lähetettiin Vietnamiin satojatuhansia sotilaita. Siis maasta, joka oli vasta toipumassa miljoonia uhreja vaatineesta Korean sodasta. Lukuisten henkisesti ja ruumiillisesti vammautuneiden miesten tarinaa ei ole virallisesti haluttu kuulla.  Pinnan alla on tukahdutettuja tunteita ja muistoja. 
 
Minulle uskontoon ja korealaiseen mytologiaan liittyvät viittaukset eivät auenneet. Itse kirjan pääteema kasvissyönti liittyy vahvasti Korean vanhaan uskontoon, buddhalaisuuteen. Siitä, onko lihansyöntiin pakottamisessa kyse uskontojen ja maailmankatsomusten välisestä kamppailusta, en osaa sanoa mitään. Kirjan lopussa esiintyvää lintuviittaustakaan en ymmärtänyt. Korean kulttuuri kun on minulle vierasta. Mutta onneksi on kaunokirjallisuus. Se auttaa ymmärtämään, ainakin sen että ymmärtää vielä kovin vähän ja että kaikesta globalisaatiosta huolimatta kulttuurierot eivät ole kadonneet.

Rankka ja monitulkintainen kirja, josta minulle avautui vain pinta. Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Reader, why did I marry him,  Lumiomena, Mitä luimme kerran. Kirjaluotsi ja luultavasti moni muukin.



Han, Kang
Vegetaristi
englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus, 2017

Kuukauden luetuimmat